Parisuhteessaan pataan ottanut Niina (Vivi Wahlström) purkaa paineitaa psykiatrille (Pauli Similä), joka määrää tytölle hermolepoa yhtiönsä omistamalla mökillä. Niina tarttuu tarjoukseen ja matkaa parhaan ystävänsä Suvin (Karoliina Tuominen) kanssa Kerttilään, jossa vastaanotto on ulkopuolisille nuiva. Eikä aikaakaan, kun selviää, että pitäjässä jöötä pitää Mama (Hannele Lauri), joka käskyttää muinaista Krattia palvovaa lahkoa, joiden tehtävänä on toimittaa jumalalleen tuoretta verta.

Jos verrokiksi ottaa ohjaaja/käsikirjoittaja Keke Soikkelin esikoisen, viime vuonna ensi-iltaan tulleen Tuomion saaren 82023), Koston enkeli ei ole askel taaksepäin, se on todellinen harppaus.

Siinä missä Tuomion saari toimi juomapelinä (niin, että aina kauhukliseen nähtyään tai reikäpäisen kommentin kuultuaan katsoja ottaa huikan) ja piti katsojan tolpillaan suunnilleen keskivaiheille, Koston enkeli lyö tauluun mahtipromillet jo ennen alkutekstejä. Onkin huomattavasti helpompaa listata kliseitä ja umpikuluneita horrorkikkoja, joita EI elokuvassa nähdä kuin että jokaisen lainan merkkaisi erikseen.

Vaikka elokuva siis hukkuukin kliseiden suohon periaatteessa jo ennen alkutekstejä, mielikuvituksen puutteesta ei Soikkelia voi syyttää. Sisäsiittoisessa Kerttilässä normaaleiden kirveen ja viikatteen lisäksi kuolemantuottamuksen välineiksi nostetaan perinteinen sauna ja aivan uutena keksintönä raskaustesti. Kyllä, luitte oikein. Sen lisäksi, että päähenkilö Niinan kehitys pelokkaasta traumakimpusta sotamaalit naamassa vihulaisia lahtaavaksi kommandoksi on tyystin epäuskottava, myös elokuvan sisäisessä tapahtuma-ajassa pysyminen tuottaa paikoin suuria ongelmia. Tuomion saaren tapaan myös Koston enkelissä on loppukoukku, yllätys, jonka aikana katsojalta viimeistään pettää pokka.

Raskaassa pääroolissa Vivi Wahlström tekee kaikkensa, mutta hahmon täysin motivoimatonta kehityskaarta ei hänelläkään ole keinoja kääntää voitoksi. Jo vuodesta 1972 elokuvissa ja televisiossa esiintyneelle ja 2019 Betoni-Jussilla sekä Kultaisella Venlalla elämäntyöstään palkitulle ihanalle Hannele Laurille ei ikävä kyllä ole kauheasti muuta tekemistä keksitty kuin läsnäolo, mutta senkin hän tekee takuutyylillään.

Sivurooleissa nähdään mm. näyttelijänä lahjaton vuoden 2012 Miss Suomi Sara Chafak, Poika ja Ilves -elokuvalla (1998) lapsena tähtiin lentänyt ja myöhemmin myös Salkkareissa nähty Konsta Hietanen sekä parista Aki Kaurismäen elokuvasta tuttu Lauri Untamo. Jos katsoja etsii tietosanakirjasta teesin Ylinäyttely, siellä on luultavasti Helka Karhun kuva, joka tykittää roolinsa paha papitar Ursulana läpi teatterin takaseinän aina naapuripitäjään saakka. Myös ohjaaja Soikkeli piipahtaa itse kameran edessä elokuvan introssa.

Vaikka Koston enkeli synnyttää kauhun ja pelon sijaan lähinnä vain naurua ja myötänoloutta, jälleen nousee kriitikon kuvitteellinen hattu tekijöille. Periksi ei perkele anneta, tuli niskaan mitä tahansa. Ennemmin tai myöhemmin kaikki osuu kohdalleen, ja sitä me todellakin sekä toivomme että odotamme. Pitäkää lippu korkealla, suomalainen elokuvamaailma tarvitsee teitä enemmän kuin kukaan uskoisi.

Lue myös Keke Soikkelin ja Hannele Laurin haastattelu. Löydät sen täältä.