Kun Mielensäpahoittaja (Heikki Kinnunen) kauppareissullaan haistaa jotain hyvää, tupajäärän elämä nyrjähtää pahemman kerran sijoiltaan. Huumaavan tuoksun (moottoriöljy, mäntypuu, sahanpuru ja hiki) lähteenä on paikkakunnalle palannut topakka taiteilija Saimi (Jaana Saarinen), joka tunkeutuu ärripurrin elämään lupia kyselemättä. Mielensäpahoittajan pojat Pekka ja Hessu (Ville Tiihonen ja Ilkka Forss) pelkäävät perintönsä puolesta ja sekoittavat huijausepäilyllään isäukon elämää entisestään.

Niin kauan kun kansa käy kassan kautta, Tuomas Kyrö kyllä kirjoittelee Mielensäpahoittajiaan ja yhtä varmasti niistä tehdään myös elokuvia, mutta kyllä kaikesta modernista mielensä pahoittavan ukon edesottamukset alkavat olla jo luilleen kaluttu.

Mika Kaurismäen persoonattomasti kuin automaatilla ohjaamassa Mielensäpahoittajan rakkaustarinassa ei sinällään ole mitään vikaa tai pahaa, mutta se on tyystin mitäänsanomaton ja vailla ensimmäistäkään särmää. Sen sijaan, että dialogista löytyisi terävän ironisia havaintoja nykyajasta tai edes humoristisia sutkauksia, nyt tarina täytetään Kyrön keskinkertaisilla elämänviisauksilla ja melankolialla menneitä muistellen. Vaikka jo kaukaa ennalta nähtävä loppuratkaisu onkin tietenkin valoisa, Tetsuroh Konishin mollissa soiva score vain lisää alakulon määrää.

Heikki Kinnunen ja Jaana Saarinen ovat sen verran monessa liemessä keittetyjä ammattilaisia, että he saavat kuin jarru päälle unohtuneen elokuvan edes jotenkuten etenemään. Kaksikon välillä on jopa sitä kuuluisaa kipinää, vaikkei se olekaan onton tarinan ansiota. Ville Tiihonen ja Ilkka Forss uusivat roolinsa Mielensäpahoittajan juppipoikina, mutta roolit eivät mitenkään mairittele kumpaakaan. Kaiken kuulevana naapuri Kolehmaisena jatkaa Silu Seppälä ja onpa kuviin saatu kansallissankari Lasse Virénkin.

Mielensäpahoittajan rakkaustarina ei pahoita kenenkään mieltä, mutta ei myöskään jätä katsojaan minkään valtakunnan muistijälkeä.