64 vuotta ennen kuin Katniss Everdeen laittoi alkuun kapinan Panemia vastaan, nuoren Coriolanus Snown (Tom Blyth) suku oli joskus vahva ja arvostettu, mutta ne ajat ovat kaukana takanapäin. Mahdollisuus nousuun takaisin kansakunnan kaapin päälle tulee, kun hänet rekrytoidaan tohtori Gaulin (Viola Davis) ja Casca Highbottomin (Peter Dinklage) toimesta mukaan Nälkäpeliin, nämä kun haluavat tehdä pelkästä tappamisesta koko kansan suuren viihdespektaakkelin. Coriolanus päätyy Vyöhyke 12:n tribuutin, kovapäisen Lucy Gray Bairdin (Rachel Zegler) ohjaajaksi. Kaksikon välille syntyy hento suhde, mutta kuten aina, valta turmelee.

Miljoonia ja taas miljoonia taaloja Nälkäpeli-trilogiallaan (2008-2010) ja varsinkin niistä tehdyillä neljällä elokuvalla (Nälkäpeli (2012), Nälkäpeli: Vihan liekit (2013), Nälkäpeli: matkijanärhi, osa 1 (2014) ja Nälkäpeli: Matkijanärhi, osa 2 (2015) tiennannut kirjailija Suzanne Collins päätti ahneuksissaan palata vielä kerran aiheen pariin ja rustasi tapahtumille esiosan Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä (2020), joka saa nyt elokuva-ensi-iltansa.

Ja kysymys kuuluu: Miksi? Kaikki leffat nähneet muistanevat, että totalitääristä Panemia johtanut ilkeä presidentti Coriolanus Snow, jota esitti Donald Sutherland, sai finaalissa maistaa omaa lääkettään vallankumoussankari Katniss Everdeenin (Jennifer Lawrence) ampuman nuolen muodossa.

Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä on toki komean modernia elokuvan tekemistä. Tuotanto ja tekniikka tapissaan 3 edellistä Nälkäpeliä ohjannut Francis Lawrence maalaa hienoja kuvia dystooppisesta Amerikasta yhdistellen sotakuvastoa ja reality-tv:tä, mutta vaikka valkokangas täytetäänkin huimilla visioilla, itse tarina kolisee tyhjyyttään. 157 minuuttiin on tungettu liikaa tavaraa kolamnnen näytöksen kääntäessä asetelmat nurinniskoin. Nyt lopputulemana on vain pitkä kela tarinalinjoja, joista yhtäkään ei viedä kunnolla päätökseensä.

Ainoana pointtinaan ”kukaan ei synny pahana”, julistava elokuva yrittää kaikkensa maalatessaan tyranniaan inhimillisemmäksi, mutta muutos mukavasta mulkuksi jää varsin motivoimattomaksi, vaikka sisään rakennetun vihan vihjataankin olevan veren perintöä. Kun hahmon tulevaisuus on jo katsojallekin selvä, pahasti pitkäksi venähtänyttä toimintadraamaa katselee haukotellen.

Tv-maailmasta valkokankaille ponnistava Tom Blyth tekee kuitenkin hyvää työtä nuorena Snow:na, kun taas laulaja Rachel Zeglerille (West Side Story, 2021) on luonnollisestikin annettu mahdollisuus näyttää vokalistin taitojaan, mutta tapa jolla musiikkiesitykset ovat sidottu tarinaan, tuntuvat tyystin keinotekoisilta. Irtopisteet napsivat huimasta roolistaan nauttiva Viola Davis ja aina luotettava Peter Dinklage.

Nälkisten faneille suunnattu esiosa, joka näyttää ja kuulostaa hyvältä, mutta ei tuo tarinaan mitään lisää.