Elokuva
Amerikkalainen palkkamurhaaja Jack (George Clooney) viettää laatuaikaa Ruotsissa, lepäilee mökillä tyttöystävänsä Ingridin (Irina Björklund) kanssa ja ottaa rennosti. Mutta kun viholliset äkkäävät syrjäkorvessa sijaitsevan piilopirtin, miehen on jälleen tartuttava aseeseen ja matkattava verityön jälkeen Italiaan, etsimään petturia omien joukosta. Linkkimies Pavel (Johan Leysen) muiluttaa Jackin maaseudulle, mutta kieltää tätä ottamasta kontaktia kehenkään. Yllätyksekseen Jack kuitenkin ystävystyy paikkakunnan mukavan papin Isä Benedetton (Paolo Bonacelli) kanssa ja viehättyy kuppiloiden kupeessa keimailevaan kadun ammattilaiseen Claraan (Violante Placido), mutta päivänvalossa elämisessä on myös paljastumisen vaara. Samalla kun Jack vakuuttuu olevansa väärällä alalla, Pavel ylipuhuu hänet ottamaan vielä yhden keikan, varustamaan kollega Mathilde (Thekla Reuten) itse tehdyllä erikoisvalmisteisella kiväärillä.

Rockmaailmaa valokuvillaan ja videoillaan (mm. Depeche Mode, U2, Metallica, ym) ihastuttanut monitaiteilija Anton Gorbijn on ottanut toisen elokuvansa (ensimmäinen oli Joy Divisionin nokkamiehestä Ian Curtisista kertonut Control (2007)) The American pohjaksi Martin Boothin romaanin A Very Private Gentleman, jonka on käsikirjoitukseksi mutiloinut Rowan Joffe. Ja nimenomaan mutiloinut, sillä tarinaan on jäänyt skanditappajien mentäviä aukkoja, epäloogisia lipsahduksia ja käänteitä, jotka yllättävät katsojan väärällä tavalla. Katsojalle tiedoksi myös, että kyseessä on pohjimmiltaan tarina yksinäisyydestä maailman laidalla, miehestä, jonka ammatti ei mahdollista normaaleja ihmissuhteita tai rakkautta, vaan on tuomittu ikuisesti kulkemaan varjoissa, eikä suinkaan vauhdikas bournemainen toimntapätkä, jollaisena The Americania erehdyttävästi markkinoidaan.

Gorbijn on eritoten kiinnostunut Jackin sielunmaisemasta, ja niinpä iso osa kohtauksista kuluukin George Clooneyn tuijotellessa milloin järvelle, milloin vuorille, milloin kaukaisuuteen. The American muistuttaa hitaudessaan vanhoja eurooppalaisia taide-elokuvia, joissa tunnelma ja taustat olivat paikoin juonenkuljetusta ja toimintaa suuremmassa roolissa. Yllättävän vähän visuaalisuudestaan tunnettu ohjaaja saa tai ottaa irti pittoreskeista maisemistakaan, vaikka tokihan nyt mukaan muutama kaunis vastavaloinen sommitelma onkin livahtanut. Toimintajaksoissaankin The American on mahdollisimman kaukana normaalimmasta rytinä-actionista, vaikka jokunen ammuskelu ja takaa-ajontynkä juttuun kuuluvatkin.

George Clooney hahmottelee pienin elein elämansä ehtoota kohti kulkevan tappamisen ammattilaisen Jackin, jonka yksinäisyys ja irrallisuus tulee hyvin esille hiljaisen painostavissa kohtauksissa. Clooneyn hahmo on kokonaisuudessa niin hallitseva, että kaikki muut henkilöt ovat pelkkiä vastaantulijoita, ilman persoonallisuutta.
Ainoat, joille suodaan hetki enemmän aikaa tuoda hahmonsa lihaksi, ovat Violante Placidon sensuelli kurtisaani ja syvällisyyksiä arjen askareistakin löytävänä pappina lempeä veteraani Paolo Bonacelli. Suomessa kovasti hehkutetut Irina Björklund ja Samuli Vauramo piipahtavat kuvissa yhteensä noin 2 minuuttia, jälkimmäisen heilutellessa isoa pyssyä tyystin ilman vuorosanoja, hassuilla viiksillä varustettuna ruotsalaisena palkkamurhaajana.

Herbert Grönemeyerin musiikki on pientä ja herkkää fiilistelyä, muutaman nuotin teemanpätkiä, joita Gorbijn käyttelee säästeliäästi. Grönemeyerin miltei huomaamattoman scoren lisäksi elokuvassa kuullan muun muassa italialaisia Patty Pravoa (La Bambola, Nel Giardino Dellàmore) ja Renato Carosonea (Tu Vuò Fà L`Americano) ja klassisen musiikin mestareita, kuten Johann Sebastian Bach (Ave Maria of Gounod) sekä Giacomo Puccini (Madame Butterflyn komea Un Bel Dì Vedremo).

Yhteenveto
Toimintaa ja jännitystä halajavien kannattaa kiertää The American kaukaa, mutta rauhallisemman temmon ihailijat voivat Gorbijnin elokuvasta enemmän irti saadakin.