Id Software teki vuonna 1993 uraauurtavan räiskintäpelin Doom, joka villitsi pelimaailman. Yltiöväkivaltaisessa hurmehipassa teurastettiin sadoittain erilaisia helvetistä karanneita otuksia. Peli sai sittemmin kaksi jatko-osaa, joista viimeisin kolmasosa ilmestyi vuonna 2004. Doom 3 muutti totuttua kaavaa tosin poistamalla valtavat hirviölaumat, ja keskittyi enemmän kauhunomaisen tunnelman luontiin pimeydellä. Täydellinen yhdistelmä tuoda kankaille jälleen yksi tusinatekele, joita myös pelielokuviksi kutsutaan. Doom ilmestyikin vuotta myöhemmin, 2005.

Marsin tutkimuskeskuksessa jokin menee pahasti pieleen. Joukko tutkijoita jää eristyksiin, mutta yksi heistä onnistuu lähettämään ulkopuolelle käskyn vitosluokan karanteenista. Hätäkutsuun vastaa iskujoukko RRTS, joka koostuu karskeimmista ja kovimmista karjuista, mitä Maan päältä löytyy. Marsissa kaikki on kuitenkin toisin, minkä joukko pian huomaa.

Mutta mitä helvettiä tämä oikein meinaa? Eiväthän möröt olekaan tuonelasta karanneita pahuuden sikiöitä, vaan nykytrendin mukaan geenimanipulaation tuotteita. Käsikirjoittajat joutaisivat hirteen, mutta oikeat syyt löytyvät jostain muualta. Elokuvan ohjaaja Andrzej Bartkowiak on aiemmin työllistänyt sellaista elokuvamaailman ikonia kuin Steven ”One Face” Seagalia (Exit Wounds, 2001), ja on osasyynä Jet Lin huonoon maineeseen länsimaissa (Romeo Must Die, 2000 & Cradle 2 the Grave, 2003). Doom ei ole sen parempi kokemus, kuvauksen koostuessa suurimmaksi osaksi tiukoista lähiotoksista näyttelijöiden kasvoista. Ei kaikkea voi kuitenkaan ohjaajan syliin kaataa.

Doom on täynnä toimintaelokuvien kliseitä. Miehisen iskujoukon seasta löytyy niin kiihkouskovaista, pelimiestä (tummaihoinen, luonnollisesti), hiljaista järkälettä (tummaihoinen, luonnollisesti), hyypiötä, alokasta, sankaria ja itse kaikkein karskein, kessu. Näiden steroidimuskeleiden järjenjuoksu on käsikirjoittajien tasolla, jotta heidät saataisiin joskus myös tapettua. Luonnollisesti avuksi tarvitaan lisäksi juuri kriittisellä hetkellä tippuvia lippaita ja sammuvia taskulamppuja.

Toimintakohtaukset kärsivät muutenkin tympeästä mättömusasta, joka lähtee soimaan aina, kun jotain merkittävää tapahtuu. Usein tiivistunnelmaisiksi tarkoitetut kohtaukset purkautuvatkin nauruun. Kompleksin hämärät käytävät luovat puitteet kauhunomaiselle tunnelmalle, mutta tätä ei osata hyödyntää kuitenkaan tarpeeksi. Mukaan on tungettu vielä pellepaineista tuttu häkkimatsi hirviön ja ihmisen välillä, sekä kaikkien B-toimintojen kliseinen lopputaistelu nyrkein. Voisi melkein luulla, ettei elokuvaa ole edes tarkoitettukaan ottaa tosissaan. Asevalikoiman täydentää perinteisten rynnäkkökiväärien lisäksi pelejä pelanneille tuttu perhanan iso kanuuna, joka on kuitenkin mitättömän vaimea pelikuomaansa verrattuna

Näyttelytyö on vähintäänkin surkuhupaisaa. The Rock kessun roolissa yrittää esittää kovaa ja sotilaallista, tässä pahasti epäonnistuen. Vakavalla naamalla sanotut uhkaukset aiheuttavat enemmänkin naurua kuin pelkoa. Kornin sankarimme John ”Reaper” Grimmin roolissa pyörii yleensä vakuuttavia rooleja tehnyt Karl Urban, jonka suoritus Doomissa ei ole järin mairitteleva. Ainoasta merkittävästä naisroolista vastaa puolestaan Rosamund Pike, jonka tehtävä on huutaa vähän kaikelle. Neidin näyttely jätettäköön analysoimatta. Band of Brother -sarjasta tuttu Dexter Fletcher näyttelee puolestaan Pinkya, jonka kohtalon jokainen peliä pelannut osaa ennustaa.

Pakko kai se on loppuun mainita vielä seikka, jonka takia Doom ylipäätään tehtiin. Elokuvan kruunaa reilu viisiminuuttinen yhtäjaksoinen FPS-osuus, jossa sankarin taivalta seurataan silmistä käsin. Varsin tyylikkäästi toteutettu osio on puhdasta timanttia komediaosastolla. Epämääräisiä tiedemiehiä ja hirviöitä ilmestyy aina näkökentän ulkopuolelle vain odottamaan ampumisvuoroaan. Onpa mukaan saatu legendaarinen moottorisahakin käytettäväksi. Doom- ja ylipäätään FPS-faneille ilmestys on kuitenkin kiva kuriositeetti, jonka voi onneksi nähdä ilman elokuvan katsomista.

Kuva
Anamorfinen 2.35:1-suhteen kuva on ilahduttavan hyvää jälkeä. Kuva on kauttaaltaan varsin tarkka, vaikka jokusta kauempaa otosta vaivaakin lievä pehmeys. Värimaailma on kylmän metallista, ja toistuu näissä puitteissa hyvin. Valoisuus on otettu lähes suoraan Doom 3 -pelistä, minkä takia suurin osa ajasta vietetään lamppujen täyttämässä pimeydessä. Lievää kohinaa lukuun ottamatta julkaisu suoriutuu hämärästä kuitenkin erinomaisesti, eikä tapahtumista jää epäselvää.

Ääni
Englannin- ja unkarinkieliset Dolby Digital 5.1 - sekä englanninkielinen DTS-raita huolehtivat toiminnannälkäisille aggressiivisen äänimaailman. Tilavaikutelmaa luodaan hienosti, ja useat toimintakohtaukset pilaava mättömusa soitetaan kovaa ja korkealta. Soinnuista vastaa Clint Mansell.

Lisämateriaali
Basic Training (10:33) – Jokaisen iskujoukkoja käsittelevän elokuvan perustauhkaa lisämateriaalipuolelta. Päänäyttelijät kertovat kahden viikon koulutusjaksosta, jossa heidät koulittiin käyttämään aseita ja olemaan sotilaallisia. Semper Fi!

Rock Formation (5:36) – Mielenkiintoinen katsaus The Rockin maskeeraukseen. Lyhyestä kestostaan huolimatta osio on suositeltavaa kaikille hirviömaskeerauksista kiinnostuneille.

Master Monster Makers (10:54) – Hirviösuunnittelua, niiden tekoon ja kuvaamiseen liittyvä featurette. Jälleen mielenkiintoista katseltavaa, mikäli vanhanajan tehosteet ovat lähellä sydäntäsi.

First Person Shooter Sequence (5:56) – Alun kuuden minuutin johdannossa käydään läpi FPS-kohtausta, siinä tarvittuja leikkauksia ja tehosteita. Tämän jälkeen nähdään itse kohtaus kokonaisena.

Doom Nation (14:40) – Osio käy läpi Doom-pelien mullistavaa vaikutusta peliteollisuuteen ja ihmisiin.

Game Onl (6:46) – Surkuhupaisa johdanto Doom 3 -pelistä selviämiseen. Hardcore-pelaajat nauravat koko hommalle ja aloittelijat eivät kehtaa edes koskea.

Lisäksi levyltä löytyvät trailerit elokuviin Jarhead ja Serenity. Ne näytetään myös ennen valikkoon pääsemistä, mutta ovat onneksi ohitettavissa.

Yhteenveto
Doom on tunnettuun räiskintäpeliin perustuva toimintakauhu, jonka näyttelijäsuoritukset hävettävät, juoni itkettää ja yleisen machoilun täydellinen epäonnistuminen naurattaa. Tosin kaukana ollaan Resident Evil -sarjan kuonasta, mutta se ei hirveästi lohduta. Valitettavasti tällaisten tekeleiden tekniseen puoleen ollaan jostain syystä aina panostettu laatuleffoja enemmän.