Elokuva
Rick (Owen Wilson) ja Fred (Jason Sudeikis) ovat olleet parhaat kaverit jo vuosia, ja ystävyys on jatkunut myös vaimojen Maggien (Jenna Fischer) ja Gracen (Christina Applegate) rinnalla molempien perheiden viettäessä paljon aikaa yhdessä. Keski-ikäiset kundit käyttäytyvät yhä kuin teinit, fantasioivat jokaisesta vastaan tulevasta naisesta eivätkä edes yritä peittää bongailujaan vaimoiltaan, jotka saadessaan konkreettisia todisteita miestensä ajatusrikoksista keksivät valtatasapainoa järkyttävän ehdotuksen: Viikon kestävä täydellinen vapaus aviovelvollisuuksista ilman pelkoa kostosta tai lakimiehen toimittamasta eropaperista. Kundit tarttuvat ehdotukseen täynnä intoa, juonia ja eritteitä, mutta saavat pian huomata, mitä aikuisuuteen ja vastuuseen kasvaminen oikeasti onkaan. Vauhdikkaan viikon aikana myös vaimokkeet saavat huomata olevansa yhä elossa.

Farrellyn ohjaajaveljekset, Peter ja Bobby, pyörittävät rääviä komediaansa yhtä paljon aikuisten miesten lapsellisten kuvitelmien kuin nolojen tilanteidenkin kautta ja synnyttelevät aidon kuuloiseen arkiläppään pohjaavaa komikkaansa paikoin hillittömän hilpein tuloksin. Hall Pass: Lupa rellestää on suhteellisen onnistunut paluu Farrellyille tuttuun formaattiin, tavallisista tapahtumista törkeyksiä repivään hauskutukseen, mutta matkaa broidien parhaimpaan komediaan, Sekaisin Marista (There`s Something About Mary, 1998), jää vieläkin kiinni kudottavaksi.

Hölmöilyn kohokohtiin kuuluvat reväyttävä masturbaatio autossa, möyhypäinen sekoilu golfkentällä, lukuisat tarkkoja havainnointeja sisältävät keskustelut avioarjen näivettävästä vaikutuksesta ja lopputekstien alle jemmattu Stephen Merchantin loistava soolokuvitelma omasta Hall Passistaan. Farrellyjen sekä Kevin Barnettin ja Pete Jonesin käsikirjoitus Jonesin tarinan pohjalta etenee Kova laki -sarjasta tutun klanklang-äänitehosteen (jonka käyttöoikeudet maksoivat 200 000 dollaria) viemänä, seuraten juvenaalien jässiköiden irtiottoviikon etenemistä. Ja kuten aina Farrellyjen leffoissa, myös Hall Passilla on pohjimmiltaan hyvä sydän ja tarkkaan painotetut pointtinsa parempaan parisuhteeseen.

Pääkaksikolla Owen Wilsonilla ja Jason Sudeikisilla on hyvä synkka, ja kaksikkoa komppaa hilpeästi kaikkitietävä posse Gary (Stephen Merchant (mm. Extras)), Hog-Head (Larry Joe Campbell (mm. Perheen kalleudet)) sekä Flats (J.B. Smoove (mm. Elämäni luuserina)). Hurjin hahmo takarivissä on ehdottomasti Richard Jenkinsin ilman rajoja revittelemä legendaarinen bailaaja, pääkundien jumaloima Coakley, jonka yliluonnollinen taito tehdä huomioita vastakkaisesta sukupuolesta sekä kädestä pitäen demonstroimat iskukäytännöt vetävät vakavammankin naaman vinoon virneeseen. Kauniimman sukupuolen edustajilla on niin ikään oikea ote komediaan. Jenna Fischer ja Christina Applegate ovat ajan tasalla miehiään sadasti fiksumpina vaimoina, Alexandra Daddario himokas lastenvahti Paige ja Kristin Carey aisoiden oikean tolan tietävä Meg-täti.

Tavoilleen uskollisena Farrellyt täyttävät leffansa popmusiikilla monilta eri aikakausilta, eivätkä käytä elokuvaan erikseen tehtyä lainkaan. Kohtauksiin täsmäiskuiksi tarkoitettuina, mutta tarkkuudessaan vaihtelevalla menestyksellä osuvalla musaraidalla raikaavat sulassa sovussa mm. Cypress Hill (Hits From The Bong), The Black Angels (Telephone), The Jon Spencer Blues Explosion (Shakin` Rock`n`Roll Tonight), Röyksopp (This Must Be It) ja The Beach Boys (Wouldn`t It Be Nice). Suuren osan muista lauluista jakavat suunnilleen puoliksi Deer Tick ja Ellis Paul.

Yhteenveto
Tuttua ja turvallista Farrelly-filkkaa, joka ampuu turhan monesti ohi, mutta osuessaan napauttaa kuitenkin suoraan naurulihaksiin.