Elokuva
Rikosylikonstaapeli Timo Harjunpään (Peter Franzén) elämä on kaaoksessa tyttären väkivaltaisen kuoleman johdosta. Kun vaimo Elisa (Irina Björklund) pakenee surua ja tuskaa tulemalla uskoon, poliisisiippa piilottaa ahdistustaan pulloon, pilleripurkkiin ja työtään tekemällä. Kaksi vuotta tapahtumasta sattuman varaiselta vaikuttava metrokuolema kiinnittää Harjunpään ja hänen luottokollegansa Onerva Nykäsen (Jenni Banerjee) huomion, ja kun toinenkin identtinen insidentti herättää kauhua, on selvää, että joku surmaa kanssaeläjiään sarjana. Mitä pidemmälle Harjunpää pääsee tutkimuksissaan, sitä lähemmäksi tapahtumat tulevat myös hänen omaa perhettään.

Harjunpää ja pahan pappi perustuu Matti Yrjänä Joensuun romaaniin (2003), ja sen monisyisen ja tarkan käsikirjoituksen on tehnyt Leo Viirret. Olli Saarelan ohjauksessa piisaa draivia ja silmää pelkistetyille, mutta äärimmäisen tärkeille yksityiskohdille. Kuvakielen, kramppaavaan editoinnin (Benjamin Mercer) ja värimaailman takana vaikuttaa vahvasti genren merkkiteos Seitsemän (Se7en,1995), mutta jos lainataan, mikseipä sitten lainattaisi parhaalta? Meininki on tehokkaan iskevää ja modernia, jonka kruunaa Rauno Ronkaisen iholle tuleva kameratyöskentely, joka pitää fokuksen ihmisissä ja tuo tapahtumat realistisen likelle. Varsinkin lyhyet, mutta sitäkin näyttävämmät ilmakuvat öisestä Helsingistä tuovat tarinaan kansainvälisen leiman ja suuren maailman tuntua.

Tuotannollisesti Harjunpää ja pahan pappi onkin hemmetin hyvän näköistä elokuvaa, jossa karun kolkoista lokaatioista otetaan kaikki mahdollinen irti ja luodaan pääkaupungistamme uusi ulottuvuus, Hellsinki. Miesjahdin taustalla kulkee kuitenkin myös vakavan harras perusvire menetyksestä ja surutyöstä, joka tuo henkilöhahmoihin särmää sekä myös haavoittuvaisuutta. Ainoaksi miinukseksi voisi laskea dialogin kliseisyyden, jossa poliisien proseduureja ja uskonnollista symboliikkaa toistetaan välillä monotonisesti ulkolukuna.

Peter Franzén intoutuu yhteen uransa hienoimpaan roolityöhön suuren surun kanssa painiskelevana Harjunpäänä, jonka finaalin raju katarsis on tyylinäyte, johon ei moni näyttelijä kykene. Irina Björklund piirtää niin ikään kaunistelemattoman kuvan menetyksen musertamasta äidistä, jolle ei ole löytyä vastauksia. Sampo Sarkolan Johannes on hyytävä, mutta tutun tuntuinen mielipuoli, jonka motivoituneet käyttäytymismallit tehdään ilman ylimääräisiä eleitä. Sivurooleissa nähdään mm. Jorma Tommila, Maria Järvenhelmi, Ville Virtanen, Rosa Salomaa sekä Tommi Korpela uransa räävimmässä roolissa.

Tomi Malmin score ja Jyrki Rahkosen äänisuunnittelu kulkee käsi kädessä ja luovat yhdessä symbioosin, josta kasvaa yksi elokuvan henkilöistä. Ujeltavat syntikat, raaka goottimetalli ja herkemmät sonaatit toimivat yhdessä ja erikseen tarpeen vaatimalla tavalla. Kaksikon luoman hyytävän ja viiltävän musiikkimaton lisäksi elokuvassa kuullaan mm. Amorphista (Perkele (The God of Fire)), Perfect Chaosia (Wake the sleeping world sekä Godmode) ja Firealia (The Imperia (Call Me Now)).

Yhteenveto
Harjunpää ja pahan pappi avaa uuden luvun suomalaisessa elokuvassa tyylillä ja tehokkaasti.