Elokuva

Viime vuosien menestyneimmät kotimaiset elokuvat ovat olleet muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta häkellyttävän huonoja elämäkertoja tai alastomuudella mässäileviä, kolmekymppisten sinkkujen henkisiä kasvutarinoita. Taiteellisesti ansioituneet elokuvat houkuttelevat teattereihin vain kourallisen popliinitakkeihin sonnustautuneita puristeja, mikä on tietenkin sääli. Kun ohjaaja keksii käyttää Laura Malmivaaran tissin vilahdusta keskeisimpänä tehokeinonaan, väkeä vyöryy teattereihin kuin mullikkaa kevätlaitumelle. Kyllä kansa tietää.

Kotimaisella elokuvalla menee kuitenkin kaupallisesti hyvin. Markkinoinnin saralla on otettu melkoisia edistysaskelia, mikä näkyy myös katsojaluvuissa. Koska mainontaan budjetoidut rahat ovat olleet kortilla, elokuvien huomioarvoa on yritetty kasvattaa perinteisen mainonnan sijaan muun muassa aktiivisella pr- ja suhdetoiminnalla. Lehdistösuhteet ovat tässä mielessä ensiarvoisen tärkeitä.

Vuoden 2003 lopulla teatterilevitykseen päässyttä Hymypoika-elokuvaa taivasteltiin kyllästymiseen asti lehdistössä ja sähköisessä mediassa, olihan se paheellinen kuvaus nuorison moraalisesta alemmuustilasta ja syntisestä vapaamielisyydestä. Kansan kielellä siis silkkaa pornoa. Julkinen hurskastelu on ilmaista mainosta elokuvalle, eikä sovi unohtaa, että seksi myy siinä missä väkivaltakin. Elokuvan tekijät kävivät myös heittämässä lisää löylyä kertomalla, että elokuva itse asiassa kritisoi yhteiskunnan liiallista seksualisoitumista, sen sijaan, että ruokkisi sitä.

Hymypoika-elokuvan idea on lähtöisin Jaajo Linnonmaan, Räsypokka-ohjelmaa juontaneen ja sittemmin VIP-seikkailussa esiintyneen miehen, pääkopasta. Käsikirjoituksesta vastaa Jukka Vieno, joka niitti ennen Hymypoikaa mainetta lähinnä ohjaamillaan TV-sarjoilla. Käsikirjoitus voisi olla huonompikin; se tarjoaa kliseisyydestään huolimatta kaikki ainekset väkevään nuorisokuvaukseen.

Ennen kuviteltiin, että sekoilevat nuoret ovat lähtöisin ongelmaperheistä. Tuskin kukaan jaksoi uskoa, että "hyvistä perheistä" tulisi muita kuin maistereita tai potentiaalisia Lions-klubin jäseniä. Keskiluokkaisten perheiden vesat ovat kuitenkin yhä useammin leipääntyneitä yhteisiin päivällisiin ja sosiaaliluokan mukanaan tuomaan jäykistelyyn. He haluavat kapinoida ja tehdä jotain sellaista, mitä heidän Kokoomusta äänestävät vanhempansa eivät kuuna päivänä pystyisi hyväksymään. Kulisseja pidetään pystyssä käymällä soittotunneilla tai oikiksen valmennuskurssilla.

Myös Hymypoika-elokuvassa on kyse tästä kapinasta. Nuoret ovat valmiita menemään yhä pidemmälle saadakseen sisältöä - tai ehkä vieläkin enemmän, jännitystä - elämäänsä. Elokuva kertoo Kulosaaren lintukodossa asuvista, enemmän tai vähemmän pullamössöytyneistä nuorista. Ylioppilaskirjoitukset ovat takana ja portti aikuisuuteen on avautumassa.

Videokuvausta harrastava outolintu, Taavi (Jussi Nikkilä), perii kymmenen vuotta sitten kuolleiden vanhempiensa omaisuuden, mukaan lukien hulppean huvilan uima-altaineen. Vaitelias nuorimies ei ole päässyt yli vanhempiensa kuolemasta, vaan katsoo päivät pitkät pikkupoikana kuvaamiaan kotivideoita. Jere (Reino Nordin) on haaveilevan Taavin lähes täydellinen vastakohta; sanavalmis ja suorasukainen nuorimies, jonka on tunteettomuuttaan vaikea osoittaa aitoa kiintymystä uutta tyttöystäväänsä Reettaa (Jenni Banerjee) kohtaan.

Taavi järjestää perimässään talossa tupaantulijaiset, joiden ohjelmaan kuuluu perisuomalaisittain juopottelua, estotonta nakuilua, letkajenkkaa ja humalaisten välistä seksuaalista kanssakäymistä. Illan isännällä on taipumusta tirkistelyyn, joten kaveri päättää videokuvata aamuyön humalaisten edesottamuksia. Nauhalle tarttuu sammuneiden pissisten lisäksi myös pätkä haparoivaa muhinointia. Filmi katsotaan krapula-aamuna poikien kesken, ja kuinka ollakaan, kaverukset päättävät sen innoittamana perustaa kerhon, jonka toiminta perustuu kolmeen peruspilariin:

Kaikki panot kuvataan.

Jokainen tuo nauhan.

Kukaan ei saa tietää.

Nuorukaiset yrittävät kammeta tyttösiä sänkyyn vaihtelevalla menestyksellä. Useimmat partnereista eivät kuitenkaan katso hyvällä sitä, että kahden ihmisen välinen rakkaudenosoitus päätyy yleiseen levitykseen. Ihmissuhteet rakoilevat ja pelimiehet saavat ansaitusti nenilleen. Markus (Jarkko Niemi) ihastuu poliisiasemalla tapaamaansa, viehättävään konstaapeliin (Laura Malmivaara), Sami (Ville Kivelä) puolestaan yrittää epätoivon vimmalla päästä eroon luuseristatuksestaan. Panokset kovenevat ja leikkimieliseksi tarkoitetusta kilvoittelusta tuleekin pakkomielteistä. 

Hymypoika on elokuva, jota markkinoitiin seksillä, mutta todellisuudessa seksi on siinä pikemminkin väline- kuin itseisarvo. Pornoa elokuvassa edustavat vain pienissä rooleissa piipahtavat Henry Saari ja Mariah, joista varsinkin jälkimmäinen on tullut tutuksi nimenomaan aikuisviihteen saralta. Se, että joku haluaa nauhoittaa aktinsa, ei ole kovinkaan tavatonta. Päätyväthän julkkisten, esimerkiksi Pamela Andersonin ja Paris Hiltonin, kotivideot tasaisin väliajoin julkisuuteen, leviten Internetin kautta kulovalkean tavoin peräkammarin poikien kovalevyille.

Elokuva pyrkii tuomaan rasittavan kärjistäen esille sen, miten seksin ja alastomuuden pakkosyöttö voi vaikuttaa identiteettiään etsiviin nuoriin. Toisaalta se yrittää piirtää alleviivaten kuvaa hyväksikäyttäjistä ja uhreista, vaikka oikeasti tilanne ei olekaan näin mustavalkoinen. Tässäkin asiassa olisi helppo tukeutua iänikuiseen pojat on poikia -fraasiin, etenkin, kun poikaporukassa vallitsevat sosiaaliset paineet saavat nuhteettomimmankin veikkosen tinkimään moraalisista periaatteistaan.

Elokuva on tapahtumiinsa nähden hitusen liian pitkä. Eritoten elokuvan keskivaiheilla poljetaan pitkät tovit paikallaan, mikä saa katsojan odottamaan henkeään pidätellen lopputekstejä. Alkuosa on sitä vastoin lupauksia herättävää, sujuvaa kerrontaa. Lopussa meno yltyy nuorisoelokuville tyypilliseen tapaan julmetunlaiseksi tragediaksi. Moraalinen opetus taotaan kalloon vaikeimman kautta.

Leffan ohjaaja, J-P Siili, tekee hyvää työtä etenkin henkilöohjauksen saralla. Nuoret, lähes pystymetsästä tulleet näyttelijät, tulkitsevat roolinsa hienovaraisesti ja koskettavasti. Kokemattomuus paistaa läpi - tällä kertaa myönteisellä tavalla. Sen sijaan Laura Malmivaara vilauttelee maneereitaan enemmän kuin takapuoltaan, tosin hänelle kirjoitettu roolihahmo - teinipoikaan ihastuva konstaapeli - on jo itsessään hyvin epäuskottava. Väkevimmästä roolisuorituksesta vastaa Jussi Nikkilä, joka kaikessa vähäeleisyydessäänkin saa roolihahmonsa lapsuuden traumat muutettua lihaksi ja vereksi. Myös Jenni Banerjee on mielenkiintoinen tuttavuus; herkkyyttä ja aistillisuutta huokuva hahmo tuo sopivaa vastapainoa muuten niin kovin maskuliiniseen yleisilmeeseen. Reino Nordin on myös mies paikallaan tyypillisenä helsinkiläisnilkkinä. Jeren isää esittävä Ville Virtanen tekee pienen, mutta herkullisen roolin.

Kuva

Elokuvaa on kuvattu käsivaralta, mikä alkaa olla jo sangen kulunut tehokeino. Rakeisia kotivideopätkiä ja mustavalkoista fiilistelyä on liitetty mukaan kohtuullisen sulavin leikkauksin. Kuva (2,35:1 anamorfinen) on laadultaan hyvää keskitasoa. Sitä on kuitenkin jälkikäsitelty monin paikoin raivostuttavalla tavalla, mikä saattaa saada lääkitystä vailla olevat hifistelijät paiskomaan kaukosäätimiään.

Suurin osa kohtauksista on kuvattu sisätiloissa, joten yleisilme vaihtelee hämärästä pimeään. Tämä on luonnollisesti myrkkyä kuvanlaadulle; kohinaa ja rakeisuutta on selvästi nähtävissä. Toisaalta on ilmeistä, ettei elokuvassa alun alkaenkaan pyritty kovin kliiniseen lopputulokseen. Helsingin miljöö näyttäytyy melko synkkänä, urbaanina betonihelvettinä, vaikka aivan Bad Luck Loven visuaalisen rujouden asteelle ei mennäkään.

Ääni

Ääniraidat (DD 5.1 ja DD 2.0) ovat miksauksiltaan mielikuvituksettomia, mutta kotimaisittain kelvollisia. Dialogi puuroutuu ajoittain, eikä takakanavia ruokita juuri nimeksikään. Subbari herää hetkittäin eloon, vain vaipuakseen hetken päästä horrokseen.

Elokuvan musiikista vastaa edesmenneessä Ultra Bra -orkesterissa vaikuttanut Kerkko Koskinen. Miehen säveltämä musiikki on sangen jäntevää ja hyvin kerrontaan nivoutuvaa. Soundtrackillä kuullaan myös - nähtävästi urbaanin atmosfäärin alleviivaamiseen tarkoitettuja - Don Johnson Big Bandin hengentuotteita.

Lisämateriaali

Hymypoika-julkaisun tuotteistus ontuu pahemman kerran, sillä lisämateriaalien kirjo koostuu ainoastaan aneemisesta making of -koosteesta, kahden elokuvassa kuultavan singlen musiikkivideosta sekä trailerista.

Yhteenveto

Hymypoika on päälleliimatun seksuaalisuuden kyllästämä kuvaus rajojaan etsivistä nuorista. Genrelleen tyypillisiä kliseitä viljelevän rainan pelastajiksi nousevat nuoret, kokemattomuuttaan raikkaat näyttelijät. Imu ei kuitenkaan riitä loppuun asti. Sekä kuvan- että äänenlaadun osalta olisi reilusti parannettavaa, lisämateriaaleissa ehkä vielä tätäkin enemmän.