Elokuva
Jos ei kreikkalaisilla mene nytkään hyvin, niin ei mennyt 1228 vuotta ennen ajanlaskumme alkuakaan. Syy hätään ei silloin muinoin suinkaan ollut valtion leväperäisestä taloudenpidosta johtuva persaukisuus, vaan Jumalia vihaava kuningas Hyperion (Mickey Rourke), joka haluaa tuhota koko ihmiskunnan. Aseekseen Hyperion halajaa Epiruksen jousta, sotajumala Ariesin (Daniel Sharman) luomaa ultimaattia uhkailuvälinettä, jonka avulla hän voi vapauttaa Jumalten Tartarus-vuoren sisään vangitsemat verenhimoiset Titaanit. Ikivanhojen lakien mukaan Olympos-vuoren huipulta kuolevaisia katselevilla Jumalilla ei ole oikeutta puuttua ihmisten elämään, sillä vapaa tahto on kaiken a ja o. Jääviys ei kuitenkaan estä pääjumala Zeusta (Luke Evans) salaa rekrytoimasta taistoon nuorta ja rohkeaa Theseusta (Henry Cavill), kylänsä hyljeksimää äpärää, jonka veri, Hyperionin tapaan, huutaa kostoa. Theseus, tulevaisuuden näkevä neitsytoraakkeli Faidra (Freida Pinto) ja varkaan uralta orjaksi päätynyt Stavros (Stephen Dorff) käyvät epätoivoiseen taistoon ylivertaisen Hyperionin joukkoja vastaan.

Mainosmaailmassa ja rockvideoillaan kannuksia keränneen Tarsem Singhin Immortals on pompöösi ja kuvallisesti rikas 3D-seikkailu, mutta tarinaltaan löysää lööperiä yhdestä kreikkalaisen mytologian suurista saagoista. Parlapanidesin veljesten, Charleyn ja Vladin, käsikirjoitus on pelkkää höttöä, suruton symbioosi jumaltarustoista, jossa kaikki palvelee vain ja ainoastaan Singhin visuaalista kunnianhimoa. Ohjaajan itsensä kuvailemana Immortals on kuin Caravaggio kohtaisi Fight Clubin, ja jälki onkin kieltämättä komeaa ja ultraväkivaltaista mättöä, jossa ei digiverta säästellä. Elokuvana Immortals on hyvin kaksijakoinen: Detaljeja tulviva julkisivu ja pidäkkeettömät teurastustuokiot toimivat hyvinkin imukykyisinä aspekteina, kun taas välillä henkistytään hartaiden höpinöiden äärelle seesteisissä kuvissa.

Tarsemin visuaalisesti tuhlailevasta tyylistä tulee ensimmäisenä mieleen Zack Snyderin hyperaktiivinen 300 (2006), joka Immortalsin tavoin oli myös työstetty syvällä studion suojissa ja näytelty vihreää taustaa vasten.
Snyderin armottoman visualisoinnin rinnalla Singhin supersoturit pärjäävät teknisesti hyvin, mutta jäävät kuitenkin äijyyden määrässä jälkeen. Viime vuonna ensi- iltaan tulleeseen ja ensi vuonna jatkoakin saavaan Titaanien taisteluun (Clash of the Titans, 2010) verrattuna Immortals on kuitenkin kovasti korskeampi toimintapätkä, jossa Brendan Galvinin tarkka kameratyöskentely superhidastuksineen sekä Wyatt Jonesin ja Stuart Levyn partaveitsen terävä editointi pääsevät oikeuksiinsa paikoin huikean näköisen 3D:n toimiessa moitteetta. Trevor Morrisin mahtipontinen score taustoittaa kurkku suorana ulvovinen kuoroineen takariville asti roiskuvia taistoja tehokkaasti.

Seuraavaksi Teräsmiehenä (Man of Steel, 2013) lentelevä Henry Cavill pärjää toimintakohtauksissa kiitettävästi, mutta dialogijaksoissa harmittavan pienellä rasvaprosentilla siunattu lihaskimppu on paikoin pikkuisen pulassa.
Mickey Rourke murisee itsensä lailla alituiseen suupaloja mussuttavana iki-ilkeänä pääpahiksena ja Stephen Dorff yrittää lohkoa huonoja herjoja seikkailun ainoana, tyystin turhana koomikkona. Tarinan toisena tärkeänä naisena nähdään kauriinsilmäisen Freida Pinton rinnalla Isabel Lucas, Zeuksen taisteluvalmiina tyttärenä Athenana. Kellan Lutz on toimeen kielloista huolimatta tarttuva meren jumala Poseidon, Peter Stebbings
helleenien ylväs sotapäällikkö Helios ja Joseph Morgan karmean kohtalon kokeva petturi Lysander.

Yhteenveto
Hurja ja hurmeinen fantasia korvaa kupletin juonen silmäkarkilla, mutta ei täysin vältä videopelien muovimaisuutta. Tekniikasta tuhdeimmat tähdet.