Elokuva
Kun multimiljardööri, aseteollisuusmagnaatti ja kansainvälinen playboy Tony Stark (Robert Downey Jr.) tuli ns. kaapista ja paljasti kaikelle kansalle olevansa Iron Man, lentävä ja tulivoimainen oikeudenpuolustaja, Yhdysvaltain asevoimat ovat mankuneet saada samainen Iron Man -teknologia käyttöönsä. Toistuvasti sotavoimien vaatimuksista kieltäytynyt Stark saa kuitenkin muutakin murehtimisen aihetta, kun pohatan suvulle kaunaa kantava Ivan Vanko (Mickey Rourke) saa ketkusti käsiinsä Starkin salattua tietotaitoa, varustaa itsensä huippuvaarallisilla ruoskilla ja astuu eturiviin uuden ajan superrikollisena Whiplashina. Samaan aikaan armeijan kihot, mulkeron senaattori Sternin (Garry Shandling) johdolla, lyövät hynttyyt yhteen ketkun keksijän Justin Hammerin (Sam Rockwell) kanssa pyrkimyksenä luoda oma versio Iron Manista, mutta saavatkin aikaan konfliktin, jonka keskiöön joutuu Starkin ystävä, eversti James Rhodes (Don Cheadle). Eikä aikaakaan kun pahan akselit liittoutuvat, mutta Starkin onneksi esiin astuvat myös Natasha Romanoff (Scarlett Johansson) sekä salaista S.H.I.E.L.D.-ryhmää johtava Nick Fury (Samuel L. Jackson). Kaiken lisäksi Tonyn sydämen käynnissä pitävä ihmevekotin alkaa osoittaa myrkytyksen oireita, joten uusi energianlähdekin olisi löydettävä tuota pikaa.

Jon Favreau jatkaa ohjaajanpallilla ja tekee kelpo työtä, vaikka Iron Man 2 onkin enemmän tekninen ja aavistuksen efektiraskaampi kuin henkilölähtöisempi esiosa. Jos ja kun verrokkina on nappiin osunut ensimmäinen Iron Man (2008), kokonaisuutena Iron Man 2 ei tietenkään tarjoa niin paljoa uutta, että sitä kelpaisi tyystin itsenäiseksi mestariteokseksi kutsua. Puhtimittari pidetään tiukasti kaakossa ja tuhdisti tykittävissä tehosteissakin piisaa äimisteltävää. Vauhdista ja vaarallisista tilanteista ei ole kuitenkaan tingitty tippaakaan, joten fanaattisimmankin Marvel-fanin pettymys jää todennäköisesti kosmeettiseksi. Tehostepuoli ja kuumasti räiskyvä pyrotekniikka ovat Favreaun jengillä hienosti hanskassa eikä moitteita voi antaa Justin Theroux`n (Tropic Thunder, 2009) nokkelaa sanailua ja osuvia yksrivisiä, mutta myös arvokkaita ajatuksia asevarustelusta ja maailmanmenosta yleensäkin sisältävälle käsikirjoituksellekaan.

Robert Downey Jr. on Tony Starkina vähintään yhtä hyvässä vireessä kuin pari vuotta sittenkin, monilahjakkuudesta kun löytyy yhä sitä samaa särmää, kukkoilevaa karismaa ja huipusti huuleen sopivia heittojakin yllin kyllin. Terrence Howardin Rhodesina korvannut Don Cheadle saa ykkösosaa enemmän tilaa ja pääseepä ammattisolttu pukeutumaan tulivoimaiseksi War Machineksikin. Äijien äijä Mickey Rourke saa irvistellä ja raivota sydämensä kyllyydestä leffan hurjimpana pahiksena saaden hommaan sydäntäkin, mutta aina hienoa työtä tekevä Sam Rockwell jätetään Starkiksi Starkin paikalle halajavana inhoinssi Hammerina muiden möykkääjien varjoon. Samaten sivuun jää Scarlett Johanssonin elävä ase Natasha Romanoff, jonka hetkissä valkokankaalla laatu kuitenkin korvaa määrän. Garry Shandling senaattori Sterninä on hölmö stereotypia ahneista poliitikoista, ja John Slattery alisuoriutuva takautumina nähtävissä kohtauksissa Stark Industriesin perustajana ja Tonyn isänä Howardina. Gwyneth Paltrow uusii roolinsa Tonyn fiksuna sihteerinä Pepper Pottsina, ja Favreau on kirjoituttanut itsensä  enemmän eturiviin Starkin kuski/henkivartijana Happyna. Samuel L. Jackson on Samuel L. Jackson.

Vauhdikkaan ja sympaattisen rytinärainan soundtrackilla karjuu ja kaahaa Australian rocksaurus AC/DC, jonka mittavasta katalogista taistojen tuoksinassa kuullaan mm. ikivihreät Shoot To Thrill, Rock `N` Roll Damnation, Back In Black, Thunderstruck, Let There Be Rock, Highway To Hell sekä War Machine. Ja bändi rokkaa, rokkaa kuin tauti, eikä sen parempaa taustaa elokuvalle, kerran sen kuultuaan, osaa enää kuvitellakaan. Niinä hetkinä kun itse elokuvaan luotua scorea tarvitaan, ensimmäiseen Iron Maniin loistavan musan luoneen Ramin Djawadin korvannut John Debney osaa kyllä hommansa. Hämmästyttävästi vain neljässä päivässä sävelletty leffamusa lainailee paikoin Djawadin tykkejä teemoja, mutta ei sorru turhaan plagiointiin. Score kaahaa tarvittaessa täysillä ja nivoutuukin saumattomasti aussirokkareiden reteään remellykseen.

Yhteenveto
Summattuna Iron Man 2 ei uutuudenviehätyksessään pääse aivan edeltäjänsä tasolle, mutta eipä se sinne pyrikään. Nyt on tarkoitus pitää hauskaa ja rymistellä koko rahan edestä, ja sen ehdottoman energinen vauhtiraina kyllä tekeekin.