Elokuva
Kahdeksan vuotta sitten teini-ikäinen David Rice (Max Thieriot), puolustaessaan rakastettunsa Millien kunniaa, putoaa hyiseen jokeen, eikä hänen ruumistaan koskaan löydetä. Nyt David (Hayden Christensen) elää luksusasunnossaan keskellä New Yorkia, nauttii aamiaisen Egyptissä pyramidin päällä, lounaan Roomassa ja iltapalan Lontoon pubeissa. David on ”Jumper”, telekineettisesti paikasta toiseen sekunnin murto-osassa siirtyvä luonnonoikku, joka rahoittaa rennon elämänsä vieraillen pankkien holveissa sulkemisajan jälkeen. Normaali elämä parisuhteineen on Davidille kuitenkin mahdotonta, vaikka hinku palata Millien (Rachel Bilson) ja isäukon (Michael Rooker) luokse kertomaan totuus kaihertaakin nuoren miehen mieltä. Pitkään itsensä uniikiksi mieltäneen Davidin maailma kokee kuitenkin kolauksen, kun hän törmää kollegaansa Griffiniin (Jamie Bell), joka kertoo jo vuosisatoja riehuneesta sodasta ”Jumpereiden” ja näitä verenhimoisesti metsästävien, uskon asioilla liikkuvien Paladinien välillä. Eikä aikaakaan kun oveen kolkuttaa mustanpuhuva Roland (Samuel L. Jackson), tyly operaattori jonka edustaman intressin mukaan moinen kyky olla kaikkialla ei kuulu muille kuin Jumalalle.

Medusan verkolla (2002) hittipottiin iskenyt ohjaaja Doug Liman on mies paikallaan tehtäessä vauhdikasta ja kineettistä toimintaa. Kaasu on pohjassa alusta alkaen ja ajatuksella työstetyt tehosteet potkivat kiivaasti vaahtosuista Jumperia eteenpäin. Kuvaajansa Barry Petersonin ja leikkaajakolmikko Saar Kleinin sekä Dean ja Don Zimmermanin tukemana Liman yhyttää elokuvansa paikoin henkeäsalpaavaan menoon, jonka teleportaatiot ovat onnistunein efektein esitettyjä.

Vaikka pääpaino Steven Gouldin vuonna 1992 julkaisemaan menestysromaaniin perustuvassa filmatisoinnissa onkin hyperkineettisellä kaahauksella ja toimintajaksojen tekninen briljeeraus, pysähtyy tarina aika ajoin miettimään myös syvempiä tuntoja yli-inhimillisten voimien mukanaan tuomasta vastuusta ja velvollisuuksista meitä tavallisempia kanssaeläjiä kohtaan. Jumper maalaileekin kuvia samankaltaisesta supersankareiden sivullisuudesta kuin X-men, Spider-Man tai vaikkapa Superman. Erikoiset kyvyt tuovat mukanaan vastuun, joka ei mahdollista normaalia elämää parisuhteineen ja ystäväpiireineen. Kirjailija Gould palasi aiheeseen teoksellaan Reflex (2005), jossa toiminta muuttuu huomattavasti henkilökohtaisemmaksi, Davidin huomatessa kineettisiä kykyjä myös lähipiirissään.

Käsikirjoittajakolmikko David S. Goyer (Blade-trilogia, 1998-2004, Batman Begins, 2005), Jim Uhls (Fight Club, 1999) ja Simon Kinberg (Mr. and Mrs. Smith, 2005, X-Men-Viimeinen kohtaaminen, 2006) ovat kukin tahollaan tehneet vakuuttavaa jälkeä toimintagenren merkkiteoksissa ja trion vaikutus Jumperissakin on melkoinen.
Gouldin viljelemät yhteiskunnalliset aspektit aina lasten pahoinpitelystä ja kansainväliseen terrorismiin ovat saaneet väistyä varsinaisen Jumper-historiikin tieltä ja kuvaan nousevat aina noitavainot ja inkvisitiokin mytologian alkulähteinä.

Star Wars-saagassa tähteyteen ponnahtanut Hayden Christensen on rooliinsa kovemman kautta pelisäännöt oppivana Davidina sopivasti nöyrä ja yhtä aikaa arrogantti. Jamie Bell saman kyvyn jakavana Griffininä puhelias kovapää ja Samuel L. Jackson sinnikkäänä jahtaajana oma katuviisas itsensä. Telkan OC -sarjasta tuttu Rachel Bilson ensimmäisessä isommassa leffaroolissaan sitä vastoin varsin väritön ja särmätön. Vanha karpaasi Michael Rooker perustaa pulloon ryömivän isän roolin enemmänkin alkuperäiseen romaaniin, vaikkei perhehelvetin kuvaus olekaan filmatisoinnissa se kaiken käynnistävä katalyytti. Jumalainen Diane Lane piipahtaa kuvissa Davidin äitinä, jonka todelliset tarkoitusperät paljastuvat vasta mahdollisissa jatko-osissa.

Ohjaaja Limanin taustalta aiemminkin erittäin onnistuneisiin lopputuloksiin intoutuneen säveltäjä John Powellin score kaahaa, pomppii ja jumputtaa tekijälleen tyypillisen innovatiivisesti. Bourne -trilogian hektisiin sfääreihin ei aivan päästä, mutta onhan kuvakin hiukan kevyempi kuin asennetta huokunut agenttirytinä. Musa on rennosti pianoon luottavaa, boogie -pohjaista menevää tykitystä, joka sopii isäntäelokuvaan hienosti. Paikoin 70-luvun jännäreistä tuttuja teemoja ja jazz-maailmaakin hyötykäyttävät sävelkulut sitovat paketin tyylikkäästi kasaan. Viimeiseksi jätetty riehakas teema, A Jump Off, kulkee varsin vimmatusti ja antaa omalta osaltaan vastauksen kysymykseen tarinan jatkuvuudesta.

Yhteenveto
Selkeästi vasta johdannoksi Jumper-mytologiaan sijoittuva elokuva jättää monta taka-ovea auki mahdollisille jatko-osille. Ja mikäs siinä, Jumper kun on sopivan aivotonta viihdehippaa ja visuaalisesti näyttävää seikkailua, jonka seurassa aika menee kuin…niin, yhdessä humauksessa.