Elokuva
Kolme kohtalon kovin saappain potkimaa miestä, poliisi Matti (Pertti Sveholm), valokuvaaja Erkki (Kari Heiskanen) ja näyttelijä Rauno (Timo Torikka), ystävykset jo vuosien takaa, päätyvät kaikki samaan, juhlapyhän vuoksi jo suljettuun karaokebaariin ja aloittavat rankan dokaamisen. Pämppäämisen ohella ilta kuluu lauleskelen ja elämän kummia kulkuja pohtien. Yksi miehistä epäilee isyyttään, toinen tekee kuolemaa ja kolmatta jahtaavat menneisyyden haamut, kun väkijuomien kirvoittamin kielenkannoin jokainen yrittää saada puheenvuoroa ja loppujen lopuksi edes jotain tolkkua elämästään. Kun arveluttavan avulias baarimikko (Aake Kalliala) avaa oven vielä muutamalle muullekin moniongelmaiselle matkaajalle, kinkun ja rosollin sijaan juottolaan hiipii tuonelan tuoksu. Seuraavan aamun koittaessa on paljon viinaa ja vettä virranut siltojen alitse, ja joulupäivän aamuun astelevat enemmän tai vähemmän muuttuneet miehet.

Ohjaaja Mika Kaurismäki liikkuu nyt maailmassa, jonka henkilöhahmot ja kerronta ovat yleensä tutumpia velipoika Akin elokuvista.  Esillepano on niukkaa, eikä meiningissä muutenkaan kukkoilla näyttävyydellä tai tekniikalla. Rauno Ronkaisen kamera liikkuu käsivaralla, kraanan nokassa ja steadi-camina harkitun haparoivin liikkein, tuoden oudoin rajauksin ja kompositioin kokonaisuuteen todellisuuden tunnetta miltei dokumenttien ja realityn keinoin. Paikoin elokuvassa onkin oudon dogmainen tunnelma, vaikkei Kaurismäki joukkoineen yhtään sen tyylisuunnan tiukoista määreistä allekirjoitakaan. Elokuvan musiikkimaailmakin koostuu joululauluista, kotimaisista iskelmistä ja muutamasta rokkaavammasta klassikosta, kaikki näyttelijöiden karaokessa tulkitsemina.

John Cassavetesin näyttelijävetoisista improvisaatioelokuvista alkusysäyksensä saanut Kolme viisasta miestä luottaa meriittejä vaikka millä mitalla keränneeseen pääkolmikkoonsa, eikä sen suhteen katajaan kapsahdakaan. Petri Karran ja ohjaajan alkuperäishahmotuksen päälle Suomen johtavat miesnäyttelijät ovat itse piirtäneet pohjapiirrokset roolihahmoistaan ja mukaan onkin heitetty karaktääriä ja elettyä elämää suurella kauhalla.
Suurimman osan ajastaan Kolme viisasta miestä toimiikin hienosti, säilyttää jännitteet ja nostaa lämpötilatkin mukavan kuumiksi.

Harvinaisen tasokkaan pääkolmikon läppä ja örvellys on parhaimmillaan aidoista aidointa ja murheiden marinaadissa muhivat äijänketaleet sympaattisia, säälittäviä ja ennen kaikkea uskottavia. Kaikkien käänteiden summa ei kuitenkaan ole tarpeeksi, sillä ratkaisujen aikaan tapahtumat saavat epäaitoja käänteitä ja rujo realismi kadotetaan kirjoitetun makuiseen dialogiin ja selittelyyn. Kolme viisasta miestä ei ole mikään uusi innovaatio selkärangasta ja sydämestä lähtevää näyttelijätyötä esiteltäessä, mutta mukava poikkeus ja rohkea kuriositeetti se silti onnistuu olemaan tavallisempien tragikomedioiden joukossa.

Pertti Sveholmin sisäistetty tunteenpalo ja vaivoin pidätelty raivo maalaavat osuvan kuvan aseenkantoluvan omistavasta miehestä, jolle työ virkavallan palveluksessa on opettanut ongelmien ratkaisun yhdeksi avaimeksi avoimen väkivallan. Kari Heiskasen snobistinen pintaliitäjä vaikuttaa ensin alkuun vaikeimmin lähestyttävältä, mutta hallitun pienin elein Heiskanen päästää katsojan liikaa julmuutta nähneen hahmonsa iholle, jolla löyhkää lähtemättömänä kylmä kuolema. Timo Torikan herkästi luonnostelema, ulkomailla nimeä tehnyt jonkin sortin tähti Rauno on kolmikosta eniten hetkessä elävä, herkästi tilanteisiin reagoiva inspiroituja, joka kantaa synkkää salaisuutta sydämessään. Lämpimän roolityön tekevän Aake Kallialan lisäksi kunniamaininnan ansaitsee Tommi Eronen, joka käy lisäämässä bensaa liekkeihin koskettavalla roolityöllään äitiään kaipaavana poikana.

Irina Björklundin femme fatale, kapakkaan mustana enkelinä tupsahtava sekopäinen naisenpuoli, on muuten hallitun leffan turhinta rekvisiittaa, sillä seksiobjektin lisääminen äijien testosteronia ja testikkeleitä huokuvaan yhtälöön vaikuttaa lopputulokseen lähinnä miinusmerkkisesti. Sama vaikutus on Björklundin oikean aviomiehen, Peter Franzénin, lava-aktilla umpikännisenä joulupukkina, joka on sekin pelkkää kosmetiikkaa, varsinkin kun miekkonen pidetään naamioituneena koko kaatuilunsa ajan. 

Yhteenveto
Vaikka elementtinä onkin koko ajan oletus, että tämä tapahtuu juuri nyt ja ihan oikeasti, realistis-raadollisen Cinéma véritén päivitetty näkemys, ripaus joulun taikaa ei olisi ollut pahitteeksi hiukan liiankin sovinnaiselle loppuratkaisulle. Lopputulos on kuitenkin yllättävän toimiva ja rohkeakin kokeilu, jonka toivoisi löytävän yleisönä maamme rajojenkin ulkopuolelta. Pohjimmiltaan naisista alkaneet ongelmat kun ovat meille miehille aika universaaleja.