Elokuva
Elämässään täsmällisyyttä ja järjestystä arvostavalla Peter Highmanilla (Robert Downey Jr.) on kiire Atlantasta kotiin Los Angelesiin, sillä hänen vaimonsa Sarah (Michelle Monaghan) on viimeisillään raskaana, eikä mies halua menettää tilaisuutta olla läsnä esikoisensa syntymässä. Lentokentällä kaikki kuitenkin menee kiihtyvällä kierteellä kaseikkoon, kun Peterin kylkeen kiilaa Ethan Tremblay (Zach Galifianakis), reppanaa Sonny-koiraansa kainalossan kantava ja lääkemarihuanaa pössyttelevä ääritohelo, joka diggaa yli kaiken tv-sarjaa Miehenpuolikkaat (Two And A Half Men), ja on sen vaikutuksesta nyt matkalla Hollywoodiin tullakseen suureksi tähdeksi. Kuin salaman iskusta Peter saa huomata olevansa lentokieltolistalla toisella puolella maata ilman rahaa ja henkilöllisyyspapereita, ja ainoan mahdollisuuden ehtiä todistamaan syntymän ihme, on jakaa kyyti Ethanin kanssa. Muutaman päivän kimpasta halki mantereen tulee molemmille koettelemusten taival.

Kauhealla kankkusella (The Hangover, 2009) kassakoneet kilisemään laittaneen, omaan kaavaansa luottavan Todd Phillipsin Laskettu aika on konseptiltaan niin lähellä John Hughesin vuoden 1987 elokuvaa Vauhdilla Chicagoon (Planes, Trains & Automobiles), että on suoranainen loukkaus, ettei lähdeteosta tunnusteta, vaan leffan alkuperäistarinan kirjoittajiksi on merkattu vain Alan R. Cohen ja Alan Freedland.

Laskettu aika sauvoo siis tuttuja latuja, mutta on selkeimpään esikuvaansa nähden kylmä ja paikoin vastenmielisen ilkeäkin. Pääkaksikon väliltä puuttuu kemia tyystin, eikä kummankaan kohtalosta oikeastaan välitä enää matkaan lähdön jälkeen. Buddy-komedioille niin tärkeän sympaattisuuden puuttuminen johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että päätähdet tuntuvat tekevän koko ajan eri elokuvaa, eikä asiaa auta huonot ja pahimmillaan typerän tympeät vitsitkään. Tajuntaa laajentavien stimulanttien kanssa pelaavat puhuvat ”huonosta matkasta”, jollainen Laskettu aika siinä määrin onkin, että reissunjärjestäjältä pitäisi pyytää rahat takaisin.

Robert Downey Jr. Tekee minkä kykenee ja pelastaakin sen, mitä pelastettavissa on. Peterin hahmo sentään kehittyy matkan varrella, mutta lähdemateriaalin niukkuudesta johtuen iso osa taatulla Downey-raivolla tulkituista litanioista menee karkeasti kiville. Mutta mies on sentään näyttelijä, mitä vastapelurista onkin vaikeampi sanoa.
Yhden roolin rivikoomikko Zach Galifianakis kun on vähintään yhtä raivostuttava höpöttäjä kuin Kankkusessakin, pääasiallisesti imbesilli tohelo, jonka koominen ajoituskin on suurimman ajan pielessä. Homppelisti kävelevä ja Brandoa siteeraava Ethan kun ei ole se sympaattisuutta herättävä luonnonlapsi, jollaiseksi roolihahmo on selkeästi tarkoitettu, vaan lähinnä ärsyttävä lässyttäjä, jonka Peterin tapaan haluaisi välittömästi kuristaa. Myös sivurooleihin on turhaan tungettu taitavaa sakkia: Jamie Foxx on Peterin epäilykset herättävä kaveri, Danny McBride lennättimen tiukkis veteraani ja Juliette Lewis pöhkö kotiapteekkari.

Christopher Beckin scorea Phillips käyttää äärimmäisen vähän, sillä leffa on tupattu täyteen lukuisia hittibiisejä monilta eri vuosikymmeniltä, joita ohjaaja hyötykäyttää alleviivamaan tunnetiloja ja fiiliksiä. Musaraidalla kuullaan mm. Sam & Daven Hold On I`m Comin, Creamin The White Room, Pink Floydin Hey You, Lou Reedin Sweet Jane, Neil Youngin Old Man sekä raspikurkku Rod Stewartin hienosti tulkitsema Amazing Grace.

Yhteenveto
Tyyppiesimerkki huonosta Hollywoodin hapatuksesta, jossa hitin tehnyt ohjaaja yrittää epätoivoisesti toistaa kaiken, minkä muka teki viime kerralla oikein.