Elokuva
Kovia elämässään kokenut Teppo (Peter Franzén) on kuin kuka tahansa suomalainen uusnatsi: johtaa sakkia väkivaltaisia nahkatukkia, röyhistelee rintaansa tatuoidulla leijonalla ja jonka lempiharrastus on maahanmuuttajien pahoinpiteleminen ja isänmaasta pois häätäminen. Rasistifasistin kirjaimellisesti mustavalkoinen maailma muuttuu kuitenkin totaalisesti, kun elämään astuu temperamenttinen Sari (Laura Birn), jonka lapsen isäpuoleksi kaljuaan myöten rakastunut Teppo haluaa enemmän kuin mitään muuta. Mutta kun paljastuu, että poika, Ramu (Yusufa Sidibeh), onkin mustaihoinen, joutuu Valkoisen Suomen puolesta aina ja kaikkialla taisteleva kansallissosialisti äärimmäisten kysymysten äärelle. Painetta tuo myös vihassaan pitelemätön velipoika Harri (Jasper Pääkkönen) ja koko oma skinijengi, ja varsinkin sen psykoottinen kakkosmies Olli (Timo Lavikainen).

Dome Karukosken ohjaama Leijonasydän tarttuu vakavaan ja ajankohtaiseen aiheeseen, ääriliikkeisiin ja niiden levittämään rasismiin ja fasismiin. Sääli, ettei tuottajanakin toimineen Aleksi Bardyn rustailema käsikirjoitus pysy aiheen tasalla, vaan lipsuu pateettisen siirapin ja tahattoman komiikan hetteiköissä anteeksiantamattoman usein. Isänmaallisuuttaan uhoava skinijengi, Teppoa ja Harria lukuunottamatta, kuvataan täysin debiileiksi yksilöiksi, joiden henkiset voimavarat täyttävät juuri ja juuri perustarpeet syömisestä juomiseen ja hengittämiseen. Samalla tavalla huumorituubista puserretaan ulos myös Stan Saanilan johtama sakki huolestuneita isiä, joiden koominen läsnäolo elokuvassa on paitsi perusteetonta, myös vaivaannuttavaa.

Mietitympää materiaalia tarjoaa Tepon ja Ramun kehystarina, varsinkin kun lapsi toimii tässä suhteessa haastajana ja provokaattorina, kehitellessään monenmoisia kommervenkkejä, joista osa osoittautuu varsin kohtalokkaaksikin yrittäessään häätää inhoamaansa roolimallia ulos kodistaan. Kaksikon kohtauksissa on aitoa iloa ja ymmärrystä, tyystin vailla keinotekoista vaikutelmaa. Niin tuotantopuolella kuin myös ainakin osan näyttelijöistäkin keskuudessa on Romper Stomperit (1992) ja American History X:t (1998) toki katsottu, sillä siinä määrin monta otosta hidastettuina juoksevista, tappelevista ja pahaa oloaan viittomakielellä levittävistä raivopäistä nähdään muuten asialinjalla pysyttelevän leffan aikana.

Ja vieläkin paremmin menee tekijärintamalla, sillä päähenkilöissä on nähtävissä selvää kehittymistä syvyyssuunnassa. Peter Franzén jatkaa varmojen vetojensa sarjaa aidoista palikoista rakennetulla Tepolla, jonka mielenliikkeitä ymmärtää ja jonka valinnatkin vaikuttavat uskottavilta. Samalla tavalla petraa myös Jasper Pääkkönen, joka yllättäen löytää maaniseen Harriinsa aivan uuden vaihteen alun itsestäänselvyyksien räkimisen jälkeen. Erinomaisen aidon vastavoiman kummallekin veljekselle antaa nuori Yusufa Sidibeh esikoisroolissaan, jonka löytämisestä Karukoskea pitää onnitella ihan erikseenkin.

Laura Birn kaivaa Vuosaari -vaihteen päälle rääväsuisena Sarina, ja tämän exää, Ramun isää, näyttelevän Jani Toivolan soisi pysyvän mieluummin työpaikallaan eduskunnassa kuin elokuvakameroiden edessä, esiintymässä kaikkien mustaihoisten tulikivenkatkuisena, ja yhtä lailla teppomaisesti rasistisena, puolestapuhujana. Aina raivostuttavan maneerinen Timo Lavikainen räkii solvauksensa rutiinilla ja jengin pöhköimmän pariskunnan titteli menee Jussi Vatasen Kulmalalle ja tämän paholaismaiselle tyttöystävälle Töllille, jonka roolissa raivoaa Pamela Tola.

Yhteenveto
Tärkeällä asialla, rakkauden puolesta vihaa vastaan, operoiva Leijonasydän on tervetullut päänavaus, vaikka särmää olisikin saanut löytyä vielä lisää. Rankkaa ja surullisesti aina ajakohtaista aihetta olisi voinut käsitellä kovemmillakin kintailla, nyt lopputulos on hiukan liiankin pehmo ja puhtoinen.