Elokuva
Steven Spielberg on tunnettu lukuisista hittielokuvistaan, joihin voidaan oikeastaan laskea miehen koko tuotanto. Legendaarisen ohjaajan elokuvista suurin osa on erittäin vauhdikasta seikkailua (esim. Indiana Jones -elokuvat), mutta löytyy listalta poikkeuksiakin - filosofista pohdiskelua ja hidastempoista elokuvaa, joka uppoaa vasta hetken mietiskelyn jälkeen (esimerkiksi A.I).

Maailmankuulun kirjailija H.G. Wellsin opukseen perustuva Maailmojen sota (engl. War of the Worlds) on sieltä kevyemmästä päästä. Perinteisen kesäleffan tapaan Spielbergin uutukaisesta nauttiminen onnistuu parhaiten, kun mietintämyssyn jättää suosiolla vaatekomeron pohjalle. Tällöin luvassa on sukkelasti silmissä vilisevä efektispektaakkeli, joka ei häpeä edes Spielbergin kollegan ja ystävän George Lucasin teosten rinnalla.

Elokuvan pääosaan on lyöttäytynyt Tom Cruise, jonka edellinen yhteistyö Spielbergin kanssa oli Philip K. Dickin novelliin perustuva scifistely Minority Report (2002). Yhteistyö näemmä pelasi sen verran hyvin (kassatulojen lisäksi), että hommaa jatkettiin vielä toisella elokuvalla. Tälläkin kertaa Spielberg on yhyttänyt mukaan oman elokuvallisen tavaramerkkinsä, nimittäin lapsitähden - Dakota Fanningin.

Ensi-iltapäivänään useita kymmeniä miljoonia dollareja lipputuloja takonut leffa on kesäsesongin ehdoton ykkönen Mr & Mrs Smithin ohella, ja se keräsi Suomessakin melkoiset määrät ihmisiä viileän elokuvateatterin suojiin pakoon paahtavaa aurinkoa. Noin kahden tunnin scifi-rymistely onkin sopiva välipala kesän kuumien iltojen viilentäjäksi.

Maailmojen sodasta on tehty elokuva aikaisemminkin, on peliä ja Jeff Waynen loihtimaa musiikkialbumia ja kukapa vuonna 1938 radiota jenkeissä kuunnellut kansalainen voi olla unohtamatta Wellsin alkuperäistarinan pohjalta tehtyä radiokuunnelmaa, joka sai lähetystä kuunnelleet amerikkalaiset paniikin partaalle. He nimittäin uskoivat marssilaisten hyökänneen oikeasti Maahan. Kuunnelman lausui ilmoille itse Orson Welles.

Kun Yhdysvalloissa tuotetaan kesän hittielokuva, niin sen vaatimuksena lienee ollut jo vuosia, että katsoja ei joudu turhaan ajattelemaan mitään. Asiat vyörytetään ruudulle sen kummempia selittelemättä, mahdollisimman yksinkertaisesti ja perustunteita näyttelijöiden avulla esittäen. Maailmojen sota ei tee poikkeusta sääntöön, vaan tarjoaa mahdollisimman yksinkertaista kerrontaa.

Kyseessä ei ole mikään realismin huipentuma ja mikä scifi-elokuva sellainen olisikaan. Kun ulkoavaruuden hirviöt aloittavat pikkuhiljaa hyökkäyksensä alkutekstien jälkeen, siirtyy kamera kuvaamaan Tom Cruisen esittämän Ray Ferrierin tukkoista elämää. Raskaana oleva vaimo (Miranda Otto) sysää miehen huostaan heidän kaksi yhteistä lastaan; Rachelin (Fanning) ja Robbien (Justin Chatwin). Isukin ja lasten välisen suhteen alkaessa rakoilla, käynnistyy toiminta - ufomiehet ottavat asiakseen hyökätä.

Melko heppoinen alkuasetelma ei siitä muutu juurikaan parempaan suuntaan loppua kohti edetessä, mutta ei pidäkään. Asioita kuvataan lähes yksinomaan Ferrierin ja tämän perheen näkökantilta. Vinkkeliä ei lähdetä levittämään pitkin kansakuntia vaan homma pysyy tiukassa paketissa New Yorkin esislummissa. Perhe Ferrier päättää paeta ex-vaimon tykö Bostoniin.

Spielbergin hovikuvaaja Janusz Kaminski on taas vedossa, ja tekee sen mitä tehtävissä on, kun ILM:n efektivelhot panevat parastaan elokuvan alienkuvauksissa ja uskomattomissa räjähdyksissä. Jos leffan ääniosasto pääsee tulevassa Oscar-gaalassa ehdolle omassa kategoriassaan, on mahdollista että se putsaa pöydän pysteistä tai on ainakin hyvin vahva ennakkosuosikki jo nyt. Ilmestyessään aikoinaan dvd:lle on elokuva varmasti kotiteatterin omistavien äänentoistolaitteiston demomateriaalia. Äänitarjonta äityy parhaimmillaan erittäin ahdistavaksi ja tämä yhdistettynä Lucasin efektifirman taiteiluun ja John Williamsin loistavaan soundtrack scoreen, niin ollaan jo hyvinkin perus Spielbergismien äärellä.

Valitettavasti tarina on niin ontto, että Maailmojen sota ei ole mikään elokuvan riemuvoitto. Lähinnä se vaikuttaa ylisuurelta ILM-demolta ja Cruise & Fanning -parivaljakon esittelyvideolta. Monet mediat ovat kehuskelleet juuri lapsinäyttelijälupaus Fanningin näyttelijäntaitoja, mutta allekirjoittaneen mielestä Maailmojen sota ei tarjoa Fanningin osalta oikeastaan mitään muuta kuin viisastelua ja itkemistä. Tämähän kuuluu automaattisesti jokaisen lapsen repertuaariin Hollywoodin näyttelijämarkkinoilla. Fanningilla ja elokuvassa Dakotan velipoikaa näyttelevällä Justin Catwinilla on yhteistä se, että molemmat ovat näytelleet Spielbergin tuottamassa Taken minisarjassa.

Cruisen roolisuoritus on jotain hyvää keskitasoa, ja näyttää mies jo osaavan itkeäkin melko luonnollisesti kameroiden edessä. Sen sijaan kaikkia paremman roolin vetää Tim Robbins outona kellarissa ufomiehiä piilossa olevana Ogilvynä. Aluksi miestä ei edes tunnista Robbinsiksi, mutta kyllä ne tutut kasvonpiirteet sieltä esiin tulevat parista kuvakulmasta.

Maailmojen sota on todella tiivis paketti ja elokuvallisesti se ei mahtuisi noin kahteen tuntiin, sillä Spielberg yrittää esittää efektien seassa liian paljon tunteita, että joskus ei edes tiedä miten kukin hahmo tilanteisiin reagoi. Tempo on nopeaa, mutta ainakin aika elokuvateatterissa kuluu nopeaan. Monia tyydyttämätön loppuratkaisu on monisäikeinen, ja siitä löytyy varmasti kaikille jotain haukuttavaa. Spielbergin taipumus über-onnellisiin loppuihin ei ole pois suljettu tapaus tässäkään elokuvassa. Piristävää kuitenkin on jollain oudolla tavalla, että elokuvasta ei muotoutunut yhden miehen sotaa ufoja vastaan, vaan homma hoituu aivan toisella tavalla.

Yhteenveto
Perus Spielbergiä, joka alkaa pikkuhiljaa menettää otettaan, vaikkakin mukana on melkoisesti mm. Indyistä tuttua huumoria seikkailun keskellä. Mainio kesäelokuva, jonka parissa aika viileässä teatterissa kuluu liian nopeasti. Taas täytyy mennä aurinkoon.