Elokuva
Vuonna 1972 Harvey Milk (Sean Penn), 42-vuotias paljasjalkainen New Yorkilainen, kyllästyy työhönsä tutkijana ja muuttaa rakastettunsa Scott Smithin (James Franco) kanssa kiihkeästi hengittävään San Franciscoon, Castro Streetille, josta on pian tuleva monen marginaalikulttuurin ja vähemmistön kehto. Siellä miehet perustavat kameraliikkeen ja tutustuvat kaupungin kulttuurielämään, ja varsinkin sen avoimeen ja itsetietoiseen homoyhteisöön. Milk saa seurata aitiopaikalta homofobisen poliisin kovia otteita ja mies vakuuttuu tilaisuudesta tehdä asialle jotain. Hän pyrkii kaupungin virkaan ja tuleekin kolmannella yrittämällään valituksi.

Kuin taikaiskusta hippipääkaupungin marginaaliasukit ovat saanut uuden keulakuvan, ja Harveysta tulee ensimmäinen avoimesti homoseksuaali poliitikko julkisessa virassa. Kaupunginvaltuuston jäsenenä innokas Harvey ajaa voimakkaasti niin homojen kuin muidenkin vähemmistöjen asiaa ja kohoaa tukemiensa sankariksi, mutta samalla myös median ja vähemmän suvaitsevien piirien silmätikuksi. Saman työpaikan jakaa myös moniongelmainen Dan White (Josh Brolin), jolle ystävyys työkaveriinsa muodostuu ylitse pääsemättömäksi dilemmaksi. Mustana maanantaina, marraskuun 27. päivä vuonna 1978 Dan White murhasi San Franciscon kaupungintalolla Harvey Milkin ja pormestari George Mosconen (Victor Garber).

Monissa liemissä keitetyn ohjaajan Gus Van Santin henkilökuva Harvey Milkista on ennen kaikkea potretti ihmisestä, ei niinkään poliitikosta tai seksuaalisen vähemmistön asialle kasvot antaneesta marttyyrista. Milk on hieno, kuvia kumartelematon ja koskettava henkilökuva miehestä, joka halusi ihmisille vain hyvää ja samalla erinomainen valinta esimerkiksi uus-fasistien ja muiden gaybashereiden kesäleireille pakolliseksi materiaaliksi.
Se on myös rohkea ja kaunistelematon ultraääni kahdesta erilaisesta ihmisestä, homoikoniksi nousseesta Milkista ja tämän murhaajaksi päätyneestä Dan Whitesta, joiden välistä suhdetta voi kuvailla ainoastaan sanalla outo. Miesten välillä oli vahva ja tiivis työtoveruus, ja vaikka White olikin mielipiteiltään Milkin täydellinen peilikuva, myös jotain paljon enemmän.

Van Sant ei seuraa Milkin tarinaa kronologisesti, vaan pomppii ajassa ja leikkaa väliin runsaasti dokumenttimateriaalia, antaen niin Harveyn kannattajien kuin vastustajienkin debatoida tämän kanssa omilla kasvoillaan ja äänillään. Originaalin uutismateriaali ja Harris Savidesin pieteetillä ja tunteella kuvaama näytelty aineisto yhdistyy valkokankaalla saumattomasti ja luo vahvan todellisuuden tunteen itse katsojaankin.
Myös monet oikeat Harvey Milkin aikalaiset ovat mukana elokuvassa omilla nimillään.

Ohjaaja Gus Van Santin tapaan avoimesti homoseksuaali, tv:stä tutun Big Love-sarjan käsikirjoittaja Dustin Lance Black on lähtenyt etsimään persoonaa julkisivun takana ja kiitos erinomaisten näyttelijöiden, hän myös löytää sen. Elokuvan selkärankana kulkee tilanne, jossa Milk nauhoittaa kuuluisaa puhettaan, jossa hän ehdottaa itselleen mahdollisia seuraajia, jos hänet murhattaisiin, ja toteaa lopuksi profetianomaisesti: "Jos luoti lävistää aivoni, tuhotkoon se jokaisen kaapin oven". Dan Whitea ei koskaan tuomittu murhista, vaan hän kärsi viiden vuoden vankeusrangaistuksen nimikkeellä tappo. Hänen asianajajansa syyttivät miehen teoista mm. tämän nauttimia roskaruokia, jotka olivat vaikuttaneet hänen käyttäytymiseensä.

Sean Penn on roolissaan tietenkin aivan suvereeni ja on, erilaisesta ulkonäöstään huolimatta, kameleonttimaisesti omaksunut Milkin kehonkielen ja ilmeskaalan uskomattoman hyvin. Penn rakentaa Harveystaan paikoitellen epävarman, mutta sympaattisen ja helposti pidettävän henkilön, jonka kliseisimmätkään homomaneerit eivät tunnu teennäisiltä. Vastapainona aurinkoiselle Milkille on omien demoniensa kanssa myrskynsilmässä taisteleva Dan White, joka saa Josh Brolinilta pelottavan maanisen tulkinnan. Molemmat miehet ovatkin aivan ansaitusti Oscar-ehdokkaina rooleistaan. Muita Milkin elämässä tärkeitä henkilöitä esittävät taitavat Emile Hirsch (Harveyn esimerkkiä seuraten myös poliittisesti aktivoitunut Cleve Jones), Diego Luna (Harveyn moniongelmainen poikaystävä Jack Lira) sekä Lucas Grabeel (valokuvaaja Dan Nicoletta, joka on dokumentoinut seksuaalisia vähemmistöryhmiä jo yli kolmekymmentä vuotta ja julkaissut lukuisia teoksia aiheesta). Alias-sarjasta tuttu Victor Garber näyttelee lämpimästi muutosten tuulia suosinutta pormestari Mosconea.

Danny Elfmanin score on herkkää ja aikakauteen sopivaa, paikoin villin iloista ja paikoin melankolista leikittelyä, joka luo elokuvalle ainutlaatuisen aidon kolmannen ulottuvuuden. Harvey`s Theme One ja Harvey`s Theme Two ovat mieltäylentäviä esityksiä, joiden positiivisuus ja hurmahenki tarttuu vastustamattomasti. Melodramaattisemmat teemat kuten Gay Rights Now, jylhä Give `Em Hope ja sitä seuraava Postscript ovat kaikki erinomaisia näytteitä joka suuntaan vaivatta venyvän Elfmanin taidoista. Aitoa aikakauden musiikkia hienolla soundtrackilla edustavat mm. David Bowie (Queen Bitch), Sly & The Family Stone (Everyday People), Sopwith Camel (Hello, Hello) sekä aina allergiaa aiheuttava discopumppu Sylvester (You Make Me Feel (Mighty Real)).

Yhteenveto
Milk ei välttämättä vedä katsojaa kaapista, eikä ehkä muutenkaan muokkaa maailmaa paremmaksi, mutta sen rehellisyys on harvinaista ja sanoma kunnioitettava. Loppukuva Harvey Milkin muistokulkueesta, johon osallistui yli kolmekymmentä tuhatta ihmistä, jää mykistävyydessään muistipalatsiin pitkäksi, pitkäksi aikaa.