Elokuva
Kun Jannen (Jussi Vatanen) avovaimo Inari (Pamela Tola) polttaa hihansa viimeisen kerran ja iskee pöytään ultimaattumin, herran on pakko tarttua toimeen. Vaimoke vaatii siippaansa toimittamaan luvatun ja jo maksetunkin digiboksin aamuun mennessä, tai muuten rouva muuttaa siltä istumalta paremman elämän perässä etelään. Janne rekrytoi hommaan mukaan parhaat ystävänsä, viinaan menevän kyynikon Kapun (Jasper Pääkkönen) ja oudosta äitisuhteesta kärsivän Räihäsen (Timo Lavikainen), ja lähtee kumit sutien kohti Rovaniemeä. Kello käy ja matkan varrella vastaan marssii muun muassa itänaapurin hulluja, väkivaltaisia lesboja, naapurikylän kiusankappaleita, muutamakin poliisi sekä pahimpana Inarin entinen poikaystävä Pikku-Mikko (Kari Ketonen), joka enemmän kuin mielellään näkisi Jannen ärsyttävine kavereineen katoavan tundralle ikuisiksi ajoiksi. Kykeenekö kokovartaloluuseriksi leimattu Janne vielä pelastamaan suhteensa vai kutsuuko koko kolmikkoa monien päivien narun jatkona päättymisen todistanut hirttokelo?

Moni asia on päällisin puolin Napapiirin sankareissa kunnossa. Pini Hellstedtin hallittu kuvaus ja Harri Ylösen tarkka leikkaus pitävät kuvat kulkemassa ja henkilöhahmoissakin on olevinaan särmää ja persoonallisuutta. Pekko Pesosen käsikirjoitus on taatusti näyttänyt paperilla hauskalta, mutta valkokankaalle onkin livahtanut ainoastaan rytmitön ja veltto kavalkadi huonoja vitsejä ja kevyitä sketsejä, joiden taustalta ei enää puutu muuta kuin valmiiksi naurettu tehostenauha. Pahimillaan Napapiirin sankarit tuntuu kuin huonon kopioijan yritykseltä varastaa Jari Tervon luomia hahmoja ja atmosfääriä.

Ohjaaja Dome Karukoski tekee kuitenkin minkä kykenee, painaa kaasun pohjaan jokaisessa mahdollisessa kohtauksessa ja ilakoi rempseällä otteella, mutta huumoriltaan hölmö ja huonoja hokemia koneellisesti toistavassa konseptissa ei ole tarpeeksi muuttujia, että kollikolmikosta välittäisi. Digiboksin noutamisesta muodostuu symbolinen teko, Graalin maljan etsintään verrattavissa oleva urakka, joka tunnutaan kuitenkin unohtavan joka käänteessä. Elokuvan tekeminen oli työryhmälle raskas ja pitkä projekti, ja silläpä sen kaseikkoon kupsahtaminen tuntuukin erityisen harmittavalta, jopa työkseen haukahtelevan kriitikon mielestä.

Ensimmäisessä elokuvaroolissaan tv:stä tuttu Jussi Vatanen on mukiin menevä, monessakin mielessä.
Fysiikaltaankin Janneksi passeli amisviiksinen haaveilija, jonka täytyy loppujen lopuksi tarttua veltosta niskastaan kiinni ja tehdä kerrankin konkreettisesti jotain. Jasper Pääkkönen toimii elokuvan kertojana ja rauhallinen artikulointi yhdistettynä paikoin jopa huvittavaan synkkyyteen toimii tarpeellisella tavalla. Suomen virallinen junttien esittäjä, monista samanlaisista rooleistaan tuttu Timo Lavikainen on lähinnä oma itsensä. Kolmikon leveä lapinmurre on millintarkasti artikuloitua eikä näyttelijäntyötä ole muutenkaan syytä edes moittia.

Kari Ketoselle kirjoitettu rooli kääntyy taitavaa koomikkoa vastaan heti alkumetreillä ja finaalin säästetyt häröilyt menevät typeryydessään jo pahasti yli. Sivurooleissa piipahtaa monta tuttua tekijää: muun muassa Janne Reinikainen, Miia Nuutila, Rinna Paatso, Kari Hietalahti, Anna-Leena Härkönen ja Tommi Liski.

Monista yhteyksistä (mm. U2) tutun multimuusikko Lance Hoganin score on yhditelmä western- ja irkkunuotteja, joiden vaikutusta tehostaa entisestään lyyriset osuudet (laulajana Gemma Hayes) ja kelttiläinen viulu. Karukoski suosii myös kotimaista mollivoittoista iskelmää, joita elokuvassa kuullaan pitkä lista. Ääneen pääsevät ainakinTopi Sorsakoski & Agents (Kaksi kitaraa ja Ajomies), Nauravat nakit (Lady Gaga), Leevi And The Leavings (Kyllikki), Kaseva (Tyhjää) sekä Westerinen & Jonna Geagea (Onnelliset).

Yhteenveto
Hyvään nousuun uransa potkaiseen Dome Karukosken uusin jää harmittavan kertakäyttöiseksi, ja vaikka esikuvana onkin ollut Matti Ijäksen legendaarinen Katsastus (1988), jää Napapiirin sankarit sen hirtehisestä huumorista ja aidosta ahdistuksesta kauas taakse.