Elokuva

Kun päämaja antoi määräyksen raportoida likaisesta totuudesta Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa -elokuvan takana, tiesin varautua pahimpaan. Tämä elokuva vetää puoleensa aivan erityistä ihmisrotua. Joissakin piireissä elokuvasta pidetään paljon enemmän kuin sesonkiapajilla aivoripulia tartuttavista massamagneeteista. Elokuvasta raportoiminen tavalliseen tapaan olisi siis täysin absurdia. Mitä tarvitsisin jutun kartoittamiseen? Nopean avoauton? Meksikolaispaitoja? Golfkenkiä? Enemmän metamfetamiinia, mitä USA jakoi kansalaisilleen 50-luvulla? Hitto, jos jotain ylipäätään kannattaa tehdä, kannattaa se tehdä kunnolla. Edessä oli vaarallinen tehtävä, joka vaatisi yksilöllistä uhrautumista - tiesin joutuvani luottamaan gonzo-journalismiin.

<div style="text-align: center;">"We were somewhere around Barstow, on the edge of the desert, when the drugs began to take hold."</div>
Journalistiikan tohtori Raoul Duke (Johnny Depp) paahtaa punaisella avoautolla asianajajansa, tohtori Gonzon (Benicio Del Toro), kanssa pelottavaa vauhtia kohti Las Vegasia herran vuonna 1971. Luvassa on maankuulu Mint 400 -moottoripyöräkisa, jonka raportoimisesta joku ventovieras maksaa herra Dukelle hyvät rahat, unohtamatta ilmaista sviittiä ynnä muuta välttämätöntä ylellisyyttä. Pressipassien sijasta pojilla on kuitenkin matkassaan kolhuja kokenut musta matkalaukku täynnä mitä mielenvikaisempia huumausaineita kokonaiselle armeijalle (ei huolta, kyllä niitä riitti Vietnamiinkin). Kaksikon tarkoituksena on löytää amerikkalainen unelma, joka lähestyy vaarallisesti maili maililta punaisen haikalan nuollessa kuoleman katkuista asvalttia. Heillä on puoli tuntia aikaa saavuttaa päämääränsä, ennen kuin aurinkoinen LSD ehtii muuttamaan heidät villieläimiksi. Viva Las Vegas, toden totta.

Näissä puitteissa räjähtää käyntiin Terry Gilliamin ohjaama, Hunter S. Thompsonin kirjaan (sekä omakohtaisiin kokemuksiin) perustuva Fear and Loathing in Las Vegas – Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa (1998). Vajaa kaksituntinen vietetään alusta loppuun meskaliinin, eetterin, LSD:n, kokaiinin, alkoholin sekä kevyempien puutarhapäihteiden armoilla. Luvassa on mieltä stimuloiva tutkimusmatka 70-luvun Las Vegasin massapsykedeliaan Hunter S. Thompsonin alter egon, omintakeista journalismia harjoittavan Raoul Duken johdolla. Runsaasta huumausaineiden käytöstä huolimatta elokuva kertoo ennen kaikkea 70-luvun alun hengestä, murtuvasta aikakaudesta, jolloin 60-luvulla rampautuneet henkisen vallankumouksen vapaustaistelijat palautettiin presidentti Nixonin johdolla ruotuun. Tim Learyn vuonna 1965 San Franciscossa aloittama happoralli alkoi lähestyä murskaavaa maaliaan, jossa odottivat uuden maailman kylmät realiteetit.

"What Leary took down with him was the central illusion of a whole lifestyle that he helped create. A generation of permanent cripples, failed seekers, who never understood the essential old mystic fallacy of the acid culture: the desperate assumption that somebody, or at least some force, was tending the light at the end of the tunnel."

Hunterin alkuperäinen kirja lienee yksi haastavimmista modernin amerikkalaisen elokuvan filmatisointiteoksista. Monty Python –piireistä tuttu ohjaaja Terry Gilliam on kuitenkin onnistunut kaappaamaan sekä kirjan tunnelman että sen omaperäisen kerronnan, pysyen liki sana sanalta uskollisena alkuperäiselle tekstille. Gilliam on tallentanut filmille häiritsevän räikeän, näyttävän psykedeelisen maailman säilyttäen silti vakaan otteen kuvauksessaan. Ohjaaja on sijoittanut kirjan tapahtumat saumattomasti autenttiseen 70-luvun ympäristöön. Kuvamateriaali on äärimmäisen näyttävää aavikkokaupungin loimutessa häikäisevässä neonvalossa, unohtamatta aamuöisiä painajaisia pahasti kieroutuneessa, saatanallisia viboja sykkivässä hotellihuoneessa.

Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa on virkistävä sekoitus nokkelaa huumoria, aistillista päihtymistä, amerikkalaisen unelman pohdintaa sen päähermossa sekä arvokkaita muistoja menetetystä vallankumouksesta. Elokuva on kuvaamansa aikakauden todellinen ilmentymä kaikkine kommelluksineen, yksityiskohtineen ja mielipiteineen. Filmatisointia voikin pitää yhteiskunnallisen anarkistin, todellisen amerikkalaisen, älykkään, mutta itsetuhoisen yksilön muistelmateoksena yhdistettynä ainutlaatuiseen elokuvakerrontaan. Liian outo menestyäkseen, liian harvinainen flopatakseen.

Elokuvan päärooleissa nähdään kaksi oman sukupolvensa huippunäyttelijää, Johnny Depp Raoul Duken roolissa ja Benicio Del Toro samoalaisena gorilla-asianajajana. Vaikka miesten näyttelijätyö saattaisi ensisilmäyksellä vaikuttaa epämääräiseltä hourailulta, tekee kaksikko ehkäpä parhaat roolisuorituksensa miesmuistiin. Etenkin Depp on sulautunut täydellisesti Hunter S. Thompsonin hahmoon. Mies vietti Thompsonin kanssa useita kuukausia oppiakseen journalistiikan tohtorin omituiset maneerit, sekä käytti elokuvassa Thompsonin vaatteita, joihin kuuluvat tietenkin kuuluisat tavaramerkit kalastajanhattu ja huonosti istuva värikäs metsästystakki. Kuittasipa Depp jopa Thompsonin hautajaiskulut miehen painettua liipasimesta 2005 vuoden keväällä. Benicio Del Toro jää hieman pääosassa velmuilevan Deppin varjoon, mutta vähäeleisemmästä hahmostaan huolimatta mies tekee vähintään yhtä vakuuttavaa työtä. Pienemmissä rooleissa nähdään muun muassa Tobey Maguire, Cameron Diaz ja Christina Ricci. Myös Hunter S. Thompson ja Terry Gilliam tekevät elokuvassa pienet cameot.

"Our trip was different. It was to be a classic affirmation of everything right and true in the national character. A gross physical salute to the fantastic possibilities of life in this country. But only for those with true grit."

Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa on varmasti yksi 90-luvun kiistellyimmistä elokuvista. Keskitietä tai varsinaista harmaata aluetta ei tunnu löytyvän - joko elokuvasta pitää tai punainen lanka livahtaa katsojan käsistä kokonaan. Elokuva tarjoaa kuitenkin unohtumattoman taikamattomatkan avaramieliselle katsojalle, sillä mikään arvostelu, kappale tai kuvakaappaus ei pysty välittämään sitä tunnetta, että olet nähnyt elokuvan jossakin vaiheessa, jossain elämäsi kolkassa, mitä tahansa se merkitsikään.

Tekniikka
DVD:n kuva (2.35:1 anamorfinen) on laadultaan kohtalaisen hyvä. Pientä rakeisuutta on paikoitellen havaittavissa kauttaaltaan koko kuvassa, mutta ei häiriöksi asti. Villi värimaailma toistuu moitteetta, ja Gilliamin röyhkeä visuaalisuus pääsee oikeuksiinsa. Kaiken kaikkiaan kuva on pienistä virheistään huolimatta varsin hyvä. 

Dolby Digital 5.1 –ääniraita hoitaa niin ikään hommansa hyvin. Miksaus jää kuitenkin osittain hieman vaisuksi ottaen huomioon elokuvan äänimaailman tarjoamat puitteet. Muuten ääniraita toistaa elokuvan äänet varsin hyvin. Dialogi jää paikoitellen hieman epäselväksi, Deppin puhuessa 90% elokuvasta holkki huulessa. Tämä ei ole kuitenkaan DVD:n äänien vika.

Elokuvan soundtrackilta löytyy aikakautensa klassikoita Tom Jonesista Jefferson Airplaneen. Mukaan on toki mahtunut myös vähemmän ilmeisiä kappalevalintoja. Kaikki kappaleet kuullaan kuitenkin poikkeuksetta mitä osuvimmista kohtauksissa.

Lisämateriaali
DVD ei sisällä mitään lisämateriaalia.

Yhteenveto 

Kulttimainettakin nauttiva Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa on omaperäinen, haasteellinen ja paikoittain erittäin painostava teos, joka ei varmasti miellytä kaikkia katsojia. Kaoottisen sekasorron takaa paljastuu kuitenkin mielenkiintoinen, kantaaottava sekä myöskin inhimillinen tarina sijoitettuna maailman mielenvikaisimpaan paikkaan. Elokuva on mitä ainutlaatuisin teos, Jumalan oma prototyyppi, jota ei ikinä edes ajateltu massatuotantoon. Osta lippu ja lähde matkalle.

DVD on tekniseltä laadultaan hyvää keskitasoa, mutta lisämateriaalia ei levyltä löydy ollenkaan. Elokuvasta on julkaistu kuitenkin myös kahden levyn Criterion Collection (R1) –paketti, josta löytyykin jo enemmän lisämateriaalia.