Elokuva
Merirosvo-genre eli kultakauttaan elokuvahistorian alkuajoista lähtien aina 1960-luvulle saakka. Elokuvien tuotannot kasvoivat kuitenkin loppua kohden taloudellisesti liian suuriksi ja genre kuihtui pois. Merirosvo-genre on ollut viimeiset 30 vuotta käytännössä kuollut joitakin satunnaisia, useimmiten surkeiksi jääneitä yrityksiä lukuun ottamatta. Genreä on viime aikoina herätelty henkiin muutamalla elokuvalla, joista yksi on tämä, erääseen Disney World -huvipuiston kieputtimeen perustuva, Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl (2003). Elokuva on menestynyt niin hyvin, että sille ollaan jo tekemässä jatko-osaa.

Kapteeni Jack Sparrow (Johnny Depp) on kokenut merirosvo, joka on kyntänyt sen seitsemää merta kauhua kylvävällä Black Pearl -laivallaan. Jack on jo jonkinasteinen elävä legenda, mutta todellisuus paljastaa Sparrown taruja arkipäiväisemmäksi. Jack on rommiin menevä, mutta älykäs ja hyväsydäminen piraatti, joka on saanut potkut komentamansa laivan miehistöltä. Jack ajautuu brittilaivaston tukikohtaan Port Royaliin, joka ei ole tunnettu turhasta piraattiystävällisyydestään. Merirosvoparka jää kiinni ja siinä tuoksinnassa kuvernöörin kuvankaunis tytär Elizabeth Swann (Keira Knightley) tulee vahingossa kutsuneeksi paikalle hirmuisen kirouksen vallassa olevan, aavelaivaksi muuttuneen Black Pearlin.

Merirosvot sieppaavat kapteeni Barbossan (Geoffrey Rush) johdolla Elizabethin ja häneen rakastunut seppä William Turner (Orlando Bloom) tulee pyytämään Jack Sparrowlta apua Elisabethin pelastamisessa. Ja miksikäs ei Jack lähtisi jahtaamaan omaa alustaan takaisin itselleen? Sparrow ei ole antanut rommin hidastaa älynjuoksuaan ja kaappaakin seppä-oppipoikansa kanssa nokkelasti Britannian laivaston ylpeyden, sen nopeimman aluksen Interceptorin. Jack ja William saavat siis brittilaivastosta vielä toisenkin harmin kannettavakseen kirouksesta epätoivoisesti irti yrittävien merirosvojen lisäksi.

Seikkailuelokuvaksi PotC:ista ei puutu mitään. Ohjaaja Gore Verbinski näyttää todellisen tarinankertojan taitonsa, mies on saanut sisällytettyä elokuvaan kaikki vanhan hyvän ajan piraattielokuvan ainekset: Siinä on seikkailua, jännitystä, toimintaa ja jopa ripaus kauhua. Vaikka Pirates of the Caribbean onkin tietyllä tavalla lapsenomainen elokuva, ei se kuitenkaan kärsi naiiviudesta, vaan tempaa katsojat mukaansa 1700-luvun Karibianmeren hurjiin seikkailuihin ikään ja sukupuoleen katsomatta. Elokuvassa ei mässäillä verisillä lähitaisteluilla, mutta toimintaa tarjoillaan miekkailujen ja meritaisteluiden muodossa vähintään yhden elokuvaillan tarpeisiin. Se on kaikessa vauhdikkuudessaan ja spektaakkelimaisuudessaan lämminhenkinen ja nokkelan hauska. Pirates of the Caribbeania katsoessa tulee jostain syystä väistämättäkin mieleen 80-luvun seikkailuklassikot Indiana Jonesit.

Kuvauspuoli on hoidettu perinteisesti pyrkimättä mihinkään ihmeellisempiin teknisiin kikkailuihin, mikä on jo melko harvinaista nykypäivän suurtuotannoissa. Tämähän ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö kuvaus voisi olla myös tyylikästä. Eiväthän modernit bullet time -efektit tai vastaavat edes istuisi historialliseen elokuvaan. Pirates of the Caribbeanissa CGI:tä on pyritty käyttämään juuri sen verran kuin on ollut pakko, kunnon lavastus ja pienoismallit ovat paljon parempia kuin tietokone ja bluescreen.

Jatkuvassa rommipaukuissa olevaa kapteeni Jack Sparrowta esittävä Johnny Depp sen kuin jatkaa loistavien roolitulkintojensa sarjaa, vaikkei välttämättä parasta suoritustaan teekään. Deppin suoritus lipsuu välillä lähes ylinäyttelemisen puolelle ja muutenkin samaa hörhömäisyyttä Depp on tarjonnut aikaisemmin huume-elokuvassaan Fear and Loathing in Las Vegas (1998).

Geoffrey Rushin esittämä kapteeni Barbossa on jo vähän perinteisempi merirosvohahmo. Barbossa on Jack Sparrown entinen perämies, joka aikoinaan johti Black Pearlin kapinaa ja nousi aluksen päällikköksi. Rushin loistavasti tulkitsema tarunhohtoisen merirosvokapteeni Barbossan hahmo huokuu pahuutta ja luo oivan kontrastin Deppin pössäyttelijä-reggae-tähteä muistuttavalle koomisen letkeälle merirosvolle.

Kuva

Kuvanlaatu on 28-tuumaisesta laajakuvatelkustani katsottuna käytännössä lähes täydellinen, vaikkakin pientä napisemisen aihetta paikoittaisesta edge enhancementista jälleen löytyy. Ei pitäisi televisiokäyttäjiä ainakaan pakkausartefaktit haitata, mutta virheiden havaitsemiseen harjaantunut televisiokäyttäjä saattaa hyvin nähdä paratiisisaaren palmun rungon ympärillä pientä ääriviivakorostuksesta johtuvaa haamukuvaa. Harjaantumattomat kyseisestä virheestä tuskin häiriintyvät, mutta tilanne voi olla toinen, mikäli omistaa videotykin. Liukuvat värit tuottavat dvd-tekniikalle yhä edelleen ongelmia, sen todistaa jo elokuvan alun savuverhon porrastuminenkin. Muuten kuvanlaatu on huippuluokkaa.

Ääni

Levyllä on Dolby Digital 5.1 -raidan lisäksi skandijulkaisuissakin nykyään jo melko tavanomaiseksi vaihtoehdoksi muodostunut DTS-ääniraita. Kumpikin raita sisältää lisäksi takasentterin ja vahvistimeni hyppäsikin automaattisesti purkumoodiin elokuvan käynnistyessä. Itse en tosin vielä ole saanut sitä yhtä kaiutinta taakse keskelle ostettua.

Raidat ovat melko identtiset, ainoana erona huomasin DD:n soivan parisen desibeliä DTS:ää lujemmalla tasolla. Molemmat raidat jytisyttävät subbaria kuin viimeistä päivää mörssäreiden jylistessä ja aaltojen iskiessä laivan runkoon. Takakanavia työllistetään aktiivisesti pitkin elokuvan sekä tilaäänen luojina että pisteäänilähteinä. Ääni pauhaa kaikissa seitsemässä kanavassa niin toiminnallisissa kuin rauhallisissakin kohtauksissa. Silloin, kun takakanavista ei kuulu lähestyvien tykinammusten vihuntaa ja lentävän irtotavaran kolinaa, työllistää niitä puulaivan jatkuva narina tai 1700-luvun kaupungin katujen hälinä. Keskikanavasta kirkkasti kuuluva puhe ei huku edes taistelukohtauksissa muun metelin alle.

Klaus Badeltin säveltämä mahtipontinen soundtrack on hienoa kuultavaa, vaikkakin siitä paistaa tuottaja Hans Zimmerin vaikutus armotta läpi. Samoja iänikuisia "viu-viu-viu-viulu, trump-trump-trump-trumpetti"-veivauksia on kuultu jo Crimson Tiden ajoista lähtien, vaikka mm. Lion King, Gladiator ja Black Hawk Down ovat osoittaneet, että osaa mies vielä nykyään muunkinlaisia säveliä säveltää. Voisi vaan antaa suojateilleen sävellyshommiin hieman vapaammat kädet.

Lisämateriaali

Audio Commentaries eli suomeksi kommenttraidat. Niitä on kaikkiaan kolme kappaletta, joista ensimmäisessä on äänessä Johnny Depp ja ohjaaja Gore Verbinski. Miesten verkkainen jutustelu äityy paikoin jopa vilkaaksi keskusteluksi, mutta silti raidalla on paljon hiljaisia kohtia, joissa kumpikaan ei keksi mitään mainitsemisen arvoista.

Toisen kommenttiraidan ovat miehittäneet käsikirjoittajat Stuart Beattie, Ted Elliot, Terry Rossio ja Jay Wolpert. Raita on hyvin tavanomainen, ei massasta erottuva raita, jolla elokuvan taustavaikuttajat kertovat pienten yksityiskohtien, kuten käden rinnalle kohottamisen, merkityksestä hahmon persoonan kannalta. Tylsää.

Kolmas kommenttiraita sisältää itse asiassa kaksi raitaa, joista kumpikaan ei käsitä koko elokuvaa. Ne ovat ikään kuin jonkinlaiset valitut palat kokonaisista kommenttiraidoista. Toisella raidalla ovat äänessä näyttelijät Keira Knightley ja Jack Davenport. Tämä on raidoista ehdottomasti mielenkiintoisin. Knightley selittää raidalla lähes lapsen innolla ja välillä keskustelu menee pelkäksi vitsailuksi, joka kyllä nostaa hymyn korviin ja irrottaa muutamia naurunhörähdyksiä. Knightley ei ole vain pelkästään hyvännäköinen, vaan myös yllättävän vitsikäs nuori neito. 

Toinen "valitut palat"-raita on varattu yksinomaan elokuvan todelliselle kuninkaalle, tuottaja Jerry Bruckheimerille. Liekö sitten yllätys kenellekään, että tämä raita ei yllä samoihin huumorilukemiin, kuin Knightleyn Davenportin raita, mutta informaatioarvo on vähintään samaa luokkaa. Bruckheimer ei tosin tuhlaa aikaansa kertoakseen kulissientakaisesta työstä kuvauspaikoilla, vaan selostaa lähinnä roolistaan yleisesti elokuvien tuottajana.

An Epic at Sea -feature sisältää yhdeksän lyhyttä dokumenttia elokuvan teosta. Pätkät on jaettu seuraaviin alueisiin: "intro" "näyttelijät", "kuvauspaikat", "lavastus", "laivat", "puvustus ja maskeeraus", "stuntit ja miekat", "kuvatehosteet" ja "ensi-ilta". Pätkät voi katsoa myös yhteen pötköön, jolloin niistä tulee yksi vajaa 40-minuuttinen making of –dokumentti. Tämä vasta hyvä esimerkki hyvästä making of –dokkarista onkin. Elokuvan tekemisestä kerrotaan laajasti ja ruutuaikaa annetaan monille henkilöille, vaikkakaan yksikään henkilö ei saa sitä kovin paljoa. Dokumentti etenee koko ajan, joten katsoja ei ehdi tylsistyä tuottajan/maskeeraajan/näyttelijän pitkien selostusten aikana.

Fly on the Set sisältää kuvamateriaalia itse kuvauspaikoilla tapahtuneista harjoituksista ja kuvaustilanteista. Videoita on kaikkiaan viisi: Town Attack, Tortuga, Blacksmith Shop, The Cave ja Jack´s Hanging. Videopätkät kestävät kolmesta ja puolesta minuutista viiteen minuuttiin.

Diaries-osiossa on kolme päiväkirjan muotoon tehtyä dokumenttia. Ensimmäinen on kaikista tylsin. Producer´s Photo Diary on valokuvaamista harrastavan Jerry Bruckheimerin ottamista kuvista kasattu leike, jonka aikana herra tuottaja selostaa mm. näyttelijä- ja kuvauspaikkavalintoja.
Diary of a Pirate on Pintel-piraattia esittävän Lee Arenbergin videokamerallaan kuvauspaikolta kuvaamasta materiaalista koostettu kokonaisuus, jossa hän kertoo "merirosvon" elämästä PotC:in kuvauksissa ja "haastattelee" muita produktiossa olleita. Päiväkirjasta huokuu kuvausryhmän sisällä vallinnut letkeä tunnelma ja suurin osa sen sisällöstä on lähinnä kaverillista läpänheittoa.
Päiväkirjoista ehkä mielenkiintoisin on Diary of a Ship eli Lady Washington –aluksen miehistön videopäiväkirja matkalta Long Beachista Karibianmerelle elokuvan kuvauspaikalle. Matka kulki Long Beachilta Acapulcon ja Panaman kanavan kautta St. Vincentin saarelle. Lady Washington siis esittää PotC:issa Britannian laivaston nopeinta alusta Interceptoria. Päiväkirjasta ilmenee mm., että Lady Washington joutui 65 km ennen määränpäätään kovaan myrskyyn ja joutui kääntymään takaisin etsimään suojaisaa satamaa, jossa korjata vaurioitunut alus. Pituutta päiväkirjalla on 11 minuuttia

Below Deck -featuressa liikuskellaan virtuaalisen merirosvolaivan sisällä, joka pursuaa kaikkea nippelitietoa merirosvoista. Katsoja navigoi laivan sisällä dvd-soittimen kaukosäätimellä ja painamalla punaisen miekan osoittamaa paikkaa, ruudulle lävähtää aiheesta lyhyt videomuotoinen tietopaketti, jossa merihistorijoitsija David Cordingly selostaa aiheesta asiantuntevasti kuvien kera. Tietoa löytyy mm. kuuluisimmista merirosvoista, merirosvojen aarteista, rangaistuksista ja jokapäiväisestä elämästä.

Blooper Reel on pilalle menneistä otoksista ja muista muuten vaan hauskoista jutuista koottu humoristinen videoleike. Kestoa pätkällä on kolmisen minuuttia.

Jo vakiotavaraksi muodostunut Deleted Scenes -feature sisältää tällä kertaa 19 poistettua kohtausta. Suurin osa kohtauksista eivät edes ole poistettuja kohtauksia, vaan pidempiä versioita elokuvaan päätyneistä kohtauksista.

"Moonlight Serenade" Scene Progression -featuressa seurataan hyvin CGI-täytteisen Kuunvaloserenaadi-kohtauksen valmistumista alusta loppuun saakka. Kestoa sillä on kuusi ja puoli minuuttia.

Image Galleryssa on kymmenen kuvagalleriaa, joista Black Smith Shop, Black Pearl vs. Interceptor, Dauntless Capture ja Captain Jack Sparrow ovat storyboardeja. Concept Artissa on suunnitelmakuvat merirosvoista luurankoina, Inspirationissa on kuvia vanhoista merirosvoaiheisista maalauksista. Costumes sisältää sekä piirroksia että valokuvia hahmojen puvuista. Productionin alta löytyy screenshotteja elokuvasta ja kulissientakaisia valokuvia kuvaustilanteista. Publicity pitää sisällään neljä PotC:in mainosjulistetta.

Walt Disney´s Wonderful World of Color on 18-minuuttinen Pirates of the Caribbean -härvelin mainosfilmi vuodelta –68. Ainakin raivostuttavaäänisen kertojan ovat löytäneet laitettaan mainostamaan, lisäksi laite on mainosfilmin mukaan paljon miedompi kuin mitä itse henkilökohtaisesti odotin.

Vielä suuremmasta lisämateriaalien määrästä pääsee nauttimaan, mikäli omistaa DVD-rom-asemalla varustetun tietokoneen. DVD-rom-käyttäjät voivat mm. katsoa elokuvan käsikirjoituksen tai kuvakäsikirjoituksen kanssa, heille on myös luvassa taas yksi kuvagalleria ja käsittääkseni vielä pari dokumenttiakin, joita en kuitenkaan itse saanut omalla koneellani toimimaan.

Easter Eggeistä sen verran, että itse löysin niitä kolme kappaletta, kaikki ekstralevyltä. Etsimisen iloa!

Yhteenveto

Pirates of the Caribbean on käytännössä klassikko jo syntyessään. Tällaisia elokuvia ei enää nykyisin tehdä paljon, joten onneksi tällä kertaa on onnistuttu.

Dvd-julkaisun laatu on nykyisten suurtuotantojen dvd-julkaisujen tasoa: kahden levyn julkaisu erinomaisella kuvalla ja äänellä ja runsaat ekstrat. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, julkaistaan PotC:sta viimeistään kakkososan ilmestymisen aikoihin vielä massiivisempi dvd-paketti.