Elokuva

Japanin hallituksen historia jakaantuu kahteen osaan, keisarilliseen ja sotilaalliseen. Näistä jälkimmäinen syrjäytti keisarivallan vuosina 1180–1185 käydyssä Genpein-sodassa ja oli voimissaan aina vuonna 1868 tapahtuneeseen Meiji-restauraatioon asti, jolloin valta palautettiin keisarille. Japania reilu 600 vuotta hallinnut sotilashallinto tunnetaan myös toiselta nimeltä shogunaatiksi.

Shogun, ylin sotilasjohtaja, hallitsi Japania yhdessä shogunaatin avulla, johon kuuluivat Japania hallitsevat daimiot, shogunin vasallit. Shogunin ja daimioiden armeijat koostuivat taas samuraista, jotka olivat tavallisen kansan ihailemia ja pelkäämiä sotureita. Kyseinen, vahvasti hierarkkinen, järjestelmä muistutti melko vahvasti länsimaissakin keskiajalla ollutta feodaalihallintoa. Hallinnossa hallitsija jakoi provinsseja vasalleilleen, jotka näkivät tehtäväkseen hallita alueitaan parhaansa mukaan. Poikkeuksena länsimaalaiseen vastineeseen japanilainen feodaalijärjestelmä pysyi vallassa aina Meiji-restauraatioon saakka, jolloin länsimaissa oli siirrytty jo teollistumisen aikakauteen.
      
Japanin keskiaika on ollut myös merkittävänä aiheena kirjallisuuden ja elokuvien parissa. Ehkäpä suosituin aihe on sengoku jidai (1467–1573), taistelevien valtioiden aikakausi, jolloin Japanissa useat suvut taistelivat vallasta. Tähän sotaisaan aikakauteen, sekä sen jälkeiseen rauhanaikaan sijoittuvat mm. lukuisat Akira Kurosawan elokuvat. Myös tunnetut kirjallisuuden merkkiteokset, kuten Eiji Yoshikawan Musashi tai Taiko sijoittuvat sengoku jidaihin tai sen jälkeiseen Edo-kauteen (1603–1868). Yksi tunnetuimmista Japanin keskiaikaan liittyvistä kirjoista on englantilaisen James Clavellin kirjoittama Shogun, joka julkaistiin vuonna 1975. Jättimäisen suosion myötä kirjasta päätettiin tehdä myös samaa nimeä kantava minisarja, joka kantoi kirjan tuomaa suosiota eteenpäin.

Suosiota ei ole vaikea ihmetellä mikäli Shogun on edes jossain muodossa tuttu, mieluiten kuitenkin kirjana. Juonen monikerroksisuus ja tositapahtumia yhdistävä kertomus ovat allekirjoittaneelle sitä parasta kirjallisuutta, mitä on elämän aikana tullut luettua. Useamman puolen juonittelua, rakkautta - niin kiellettyä kuin sallittua -, poliittista valtapeliä ja kahden täysin erilaisen kulttuurin kohtaamista. Ainoa ongelma voisi olla sekalainen rakenne, mutta Clavell on onnistuneesti yhdistänyt kaikki juonikoukerot sitovaksi kokonaisuudeksi.
      
Englantilainen luotsi John Blackthorne (Richard Chamberlain) saa hollantilaislaiva Erasmuksen komennon, kun alkuperäinen kapteeni sairastuu keripukkiin. Erasmus on yksi viidestä laivasta, jotka lähtivät Hollannista kohti Espanjan ja Portugalin valtaamia alueita Uudesta maasta. Kap Hornin myrsky kuitenkin erkaannutti Erasmuksen muusta laivastosta, joka kuitenkin jatkaa matkaansa yksinään vihollisten vesillä kohti päämäärää. Paluureittiä vartioivat portugalilaiset pakottavat Blackthornen jatkamaan miehistössä kytevästä kapinasta huolimatta kohti tavoitettaan - kohti Japania.

Toivon hiipuessa keskellä myrskyä, haaksirikkoutuu Erasmus koralleihin ja Blackthorne herää yksin vieraasta paikasta. Paikalle saapunut vanhempi nainen puhuu tuntematonta kieltä, eikä Blackthornella ole muuta vaihtoehtoa kuin lähteä tutkimaan tätä vierasta paikkaa. Lyhyt tutkimusretki muodostuu vaarallisen kuolettavaksi paikaksi kahdestakin syystä. Paikalliset asukkaat näyttävät voivan tappavan kenet tahansa ihan huvikseen ilman minkäänlaisia seurauksia ja Blackthornen, protestanttiuskointoisen, kauhuksi paikkaa asuttavat jo katoliset portugalilaiset jesuiittapapit, joista isä Sebastian (Leon Lissek) päätyy kuitenkin kertomaan paikan olevan Japani. Blackthornen tavoite on saavutettu, mutta nyt hänen on valittava puolensa kahden vihamielisen puolen, portugalilaisten ja japanilaisten, väliltä.

Ennen puolen valintaa Blackthorne kuitenkin vangitaan ja nöyryytetään. Paikallisen kylän johtaja Omi (Yuki Meguro) tuntuu vihaavan Blackthornea jo alusta lähtien, eikä provinssin daimio Yabukaan (Frankie Sakai) tunnu olevan poikkeus. Kykenemättä puhumaan japanilaisten kieltä Blackthorne joutuu turvautumaan verivihollisten, portugalilaisten tulkkaukseen, eikä hän voi olla varma että he kertovat sitä mitä hän juuri sanoi. Blackthornen onkin turvauduttava fyysisiin tekoihin kertoakseen japanilaisille kuka hän todella on.

Ensimmäinen toivonkipinä herää Blackthornessa, kun hän tapaa yhden viidestä valtionjohtajasta, Toranagan (loistava Toshirô Mifune), ja saa tulkiksi kauniin, englantia ja japania taitavan Marikon (Yôko Shimada) epäluotettavien portugalilaisten tilalle. Toiveistansa huolimatta Blackthorne joutuukin tietämättään vain yhdeksi nappulaksi poliittisessa valtapelissä Toranagan ja Ishidon (Nobuo Kaneko), toisen valtionhoitajan, välille. Lisätään sekaan vielä Blackthornen ja portugalilaisten välinen riita, Marikon ja Blackthornen välinen kielletty rakkaus, sekä portugalilaisen luotsin, Vasco Rodrigues (John Rhys-Davies), ja Blackthornen välinen viha-rakkaus-suhde niin kasassa alkaakin olla varsin monikerroksinen juoni tavalliseen minisarjaan verrattuna.
      
Minisarjaa on ymmärrettävistä syistä hieman yksinkertaistettu kirjaan nähden, kuvaten tarinan etenemistä Blackthornen silmistä jättäen japanilaisten keskuudessa käydyt juonittelut suurimmaksi osaksi syrjään. Tyyli toimii sillä katsoja tutustetaan japanilaiseen kulttuurin Blackthornen mukana, jolloin kulttuurierot selviävät samalla aikaa hänen kanssaan. Tosin ero 1500- ja 1600-luvun Eurooppaan nykypäiväiseen verrattuna on valtaisa ja katsojalta odotetaan sarjassa jonkinlaista historiantuntemusta, sillä minisarja ei kirjan tavoin niitä selitä. Kulttuurin omaksumista korostaa vielä tuotantotiimin ratkaisu jättää japanilaisten puheet tekstittämättä, mikä ei ole vain rohkea veto ohjaajalta vaan myös erittäin toimiva ratkaisu.

Ainoaksi marinaksi koko sarjasta jääkin muutamat lapsukset. Alun pitkän kamera-ajon lopuksi näkyy kuvaushelikopterin varjo, mikä ei nyt loppujen lopuksi ole edes paha ongelma. Pahimpia ovat kuitenkin joidenkin asioiden selittely kertojan (Orson Welles) avulla, sekä joidenkin japanilaisten puheiden puhuminen päälle englanniksi. Japanin historiasta tietämättömille kertoja lienee oiva lisä, mutta itselleni se oli ainakin oiva tapa katkaista immersio. Samoin teki myös nämä "dubbauksetkin", sillä saman asian olisi hoitanut, ja paljon vakuuttavammin, pelkän tekstityksen lisääminen siihen kohtaan. Nyt sellainen tähti kuten Toshirô Mifune korvataan oletettavasti Wellesin päälle puhumisella. Lapsuksista, tai pikemminkin immersio-ongelmista huolimatta minisarja on loistavasti tehty paketti, jota ei voi jättää suosittelematta.

Kuva
Vuoden 1980 televisiolle kuvattu Shogun on tallennettu alkuperäisessä 1.33:1 muodossansa. Kuvanlaatu on ikäisekseen TV-sarjaksi erittäin hyvää jälkeä. Värit toistuvat kirkkaasti, eikä mustan tasossakaan ole valittamista mikä on hyödyksi varsin monessa yökohtauksessa.

Ainoa huono asia tulee kuvanlaadun terävyydestä, mikä ei luonnollisesti pääse nykysarjojen tai elokuvien joukkoon. Ei se kyllä huonoakaan ole ja remasteroinniksi se on suorastaan loistavaa jälkeä, mutta katsoja ei voi olla huomaamatta pienoista pehmeyttä. Tosin verrattaessa dokumenteissa nähtäviin materiaaleihin sarjasta, voittaa masterointi teatterilevityksen kirkkaasti.
Näiden lisäksi muutamaa pientä artefaktia lukuun ottamatta kuvasta ei löydy juurikaan pahaa sanottavaa. Roskaisuus on saatu lähes olemattomaksi ja ne vähäiset jää suurimmalta osalta katsojista huomaamatta.

Ääni
Äänimaailma on saanut arvoisen käsittelyn ihka omalla DD 5.1 raidallansa. Taustasurinat ovat olematon käsite, ja puhe on selvääkin selvempi niin rauhallisen lammen äärellä kuin myrskyn keskelläkin, mikä on hyväksi ottaen huomioon dialogin määrän.

Tilantuntua käytetään hyvin hyväksi koko yhdeksäntuntisen keston ajan, eikä valittamisen aihetta tältäkään saralta löydy. Erasmuksen ollessa myrskyn kourissa myös katsojasta tuntuu ja kuulostaa siltä. Subwooferikin pääsee välillä toimintaan mukaan, vaikkei Shogun mikään toimintapainotteinen sarja olekaan.

Erikoismaininta pitää Maurice Jarren säveltämästä scoresta, joka soi kauniisti taustalla läpi Japanin maastojen ja linnojen. Jarre on onnistuneesti yhdistänyt niin mahtipontiset kuin surulliset sävellykset tähän eepokseen, puhumattakaan koomisten kohtausten taustasävellyksestä. Loistavaa työtä.

Lisämateriaali

Kotelon mukana tulee muutaman sivun lehtinen kirjan ja elokuvan tuotantoprosessista, sekä faktaa William Adamsista, aidosta Blackthornesta. Luonnollisesti lehtisessä on myös Shogunin kappalelistaus.

Lisämateriaalilevyä kantaa vajaa 80-minuuttinen Making of -dokkari, joka lunastaa paikkansa parhaiden dokumenttien joukosta. Sarja käydään läpi tuotannosta aina näyttelijävalintojen kautta ensimmäiseen TV-esityskerran tunnelmiin saakka. Välipaloina tarjoillaan sopivan herkullisia anekdootteja itse tekoprosessin ajalta. Laatudokumentti, jonka ainoa heikkous on dokkarin jaottelu 13 erilliseen featuretteen jotka voi katsoa joko peräkkäin tai erikseen.

Itselleni mielenkiinnon herätti kuitenkin Historical perspective featurettesin takana löytyvät kolme dokumenttia: Geisha (4:34), Samurai (5:34) ja Tea ceremony (4:55). Dokumenteissa haastatellaan kahta Japanin historiasta kiinnostunutta professoria, Paul Varleyta ja Christine Yanoa, jotka kertovat asioista elokuvan avittamin kohtauksin. Kutakin dokumenttia tosin haittaa niiden pintapuolinen vilkaisu käsiteltävään asiaan, mikä johtuu dokumenttien valitettavan lyhyestä kestosta. Kiinnostuneille sekin vähäinen on tosin mielenkiintoista, vaikkakin asioihin hieman perehtynyt ei saa mitään uutta tietoa asioista, valitettavasti.

Lopuksi on vielä seitsemän kappaletta sarjassa olleita kohtauksia ohjaaja Jerry Londonin kommenttien kera. London kertoo raidoilla lähinnä elokuvan juoneen liittymättömiä asioita, kuten kuvauspaikkoja, lavasteita tai kohtauksien vaikeutta. Suurin osa sanomasta on kuitenkin sanottu jo Making of -dokumentissa.

Yhteenveto

James Clavellin Shogun on niin kirjana kuin minisarjanakin klassikkoteos. Tarina kahden suuren kulttuurin, Japanin ja länsimaiden, kohtaamisesta, sekä Japanissa käydystä valtapelistä pitää otteessaan kummassakin formaatissa, eivätkä lukuisat sivujuonetkaan latista tunnelmaa, vaan päinvastoin kasvattaa sen korkeuksiin.