Elokuva
Venetsian elokuvajuhlien pääpalkinnon Kultaisen leijonan voittanut draama Somewhere on Sofia Coppolan neljäs pitkä elokuva ja paluu hänen menestyksekkäimmän työnsä Lost in Translationin (2003) mielenmaisemiin. Sen pääasiallisena tapahtumapaikkana on julkkisten bile- ja piilopaikkana tunnettu losangelesilainen hienostohotelli Chateau Marmont. Päähenkilö Johnny Marco (Stephen Dorff) on hotellissa asuva maailmankuulu näyttelijä, joka on jo aikaa sitten sulkeutunut omaan pieneen viinan, huumeiden ja merkityksettömän seksin täyttämään kuplaansa. Kehää kiertävä Johnny herää maailmansa tyhjyyteen viettäessään aikaa 11-vuotiaan tyttärensä Cleon (Elle Fanning) kanssa, jonka kasvattamisen Johnny on ulkoistanut ex-vaimolleen. Syyllisyys niin vanhemmuuden ja vastuunkantamisen sivuuttamisesta kuin oman elämänkin hukkaan heittämisestä iskee päälle musertavana.

Coppolan lempeän vinolla huumorillaan maustama Somewhere on raportti Hollywoodin kauniin kuoren alla ammottavasta henkisestä tyhjyydestä. Hitaasti tuokiokuvasta toiseen lipuva elokuva ei vaikuta ensisilmäyksellä kantavan mukanaan paljoakaan sisältöä, mutta pikku hiljaa liian pitkiltä tuntuvat otot alkavat paljastaa asioita, joita nopeampaan rytmiin sidotut tarinat eivät koskaan ehtisi havaita. Tylsyyden ja hurmaavan vähäeleisyyden raja on kuitenkin häilyvä. Parhaimmillaan kasvukertomuksen raameihin aseteltu teos on kiinnostava kuvaus muun muassa siitä, kuinka ihminen voi olla kykenemätön näkemään oman tilanteensa positiivisia puolia ja vahvistamaan niitä. Johnnyn tapa käsitellä ongelmiaan on yhtä kepeä ja pinnallinen kuin hänen elämäntapansakin, mihin voi suhtautua joko ärsyyntyen tai huvittuneesti. Kohtauksissa on kliseitä, mutta onneksi myös ilmaa ja tulkinnanvaraa.

Coppola luotsaa Somewherea varmalla otteella. Valtaosa elokuvasta on ohjaajalle ominaista fiilistelyä, joka ei kuitenkaan ole yhtä vapautunutta ja raikasta kuin hänen aiemmissa töissään. Verkkaiseen tahtiin etenevälle elokuvalle ei lämpene helposti, sillä umpimielinen ja kultaiseen häkkiinsä lukittautunut Johnny ei ole rakastettava hahmo, eivätkä katsojan sympatiat ole automaattisesti hänen puolellaan. Stephen Dorffin ja Elle Fanningin yhteistyö toimii kuitenkin loistavasti. Fanningin täynnä elämää oleva Cleo on kiinnostava vastapari kaikkeen leipiintyneelle Johnnylle ja uskottava katalyytti hänen mahdolliselle elämänmuutokselleen. Johnnya Coppola käsittelee lempeän ironisesti ja myötätuntoisesti. Aiemmin pääasiassa sivurooleissa nähty Stephen Dorff (Public Enemies (2009), Blade (1998)) nousee elokuvan pääosassa onnistuneesti ja koskettavasti valokeilaan.

Kuten Lost in Translationissakin, korostaa elokuvan hotellimiljöö paikan anonymiteettiä ja persoonattomuutta. Hollywood jää niin konkreettisena maantieteellisenä paikkana kuin elokuvamaailman vertauskuvanakin epämääräiseksi epätilaksi, johon Johnny ei juurru ja jota hän ei tunne kodikseen. Vieraantunutta tunnelmaa vahvistaa muun muassa Gus Van Santin Elephantin (2003) ja Milkin (2008) sekä David Fincherin Zodiacin (2007) kuvauksesta vastanneen Harris Savidesin kameratyö, joka on kauniin eleetöntä, mutta paikoin myös hyvin yksioikoista. Elokuvan musiikki on Lost in Translationin ja Marie Antoinetten (2006) tapaan Coppolan puolison Thomas Marsin Phoenix-yhtyeen säveltämää.

Yhteenveto
Elämä on jossain toisaalla, eikä sinne pääse Ferrarilla. Sofia Coppolan neljäs pitkä elokuva on yhtä aikaa vertauskuvallinen tarina Hollywoodin henkisestä alennustilasta ja myötätuntoa huokuva kuvaus yhden äveriään vetelehtijän oikean elämänpolun etsinnästä.