Elokuva
Ympäristöasioihin erikoistunut juristi Julia Mannerla (Krista Kosonen) palaa työn puolesta lapsuutensa maisemiin, kun tehtävän on pelastaa Pyhälammen kylä voimalaitoksen suunnitteleman tekoaltaan alta. Aina uran perheen edelle asettanut Julia saapuu sisäänpäin lämpiävälle paikkakunnalle 9-vuotiaan poikansa Nikon (Viljami Nojonen) kanssa, eikä aikaakaan kun puotipuksu Eliakselta (Peter Franzén) majapaikaksi saatu vanha hylätty koulu alkaa tuntua elävältä ja vanha legenda veden hengestä turhankin todelta. Kylän historiaa setviessään Julia törmää suoranaiseen muukalaisvihaan ja samalla hänelle selviää perhettään vuosikymmeniä aiemmin kohdannut suuri tragedia, surullinen episodi elämästä, josta isä Leo (Kai Lehtinen) ei ole koskaan maininnut halaistua sanaa. Outojen tapahtumien lisääntyessä Julia alkaa epäillä jo omaa mielenterveyttään, samalla kun koko kylä tuntuu seisovan vanhan näkkitarinan takana.

Joona Tenan antaumuksella ohjaama Syvälle salattu on kunnianhimoinen ja teknisesti laadukas pyrkimys tehdä täysiveristä kotimaista psykologista jännityselokuvaa, jossa osansa on myös selvillä horror-vaikutteilla. Kjell Lagerroosin tummasävyinen ja uhkaa hyvin herättelevä kuvaus, Benjamin Mercerin taidokas leikkaus ja kerrankin kotimaisessa tuotannossa tarpeeksi huomiota saaneet, Juha Hakasen suunnittelemat ja toteuttamat, erinomaiset äänityöt eivät häpeä kansainvälisessäkään vertailussa, vaan vika on, ikävä kyllä, vallan muualla.

Tenan, tuottaja Mikko Tenhusen ja Pekka Lehtosaaren käsikirjoitus toimii suurimmalta osin moitteitta, mutta jo lähtösuoralle rustatut vihjailut tulevasta aliarvioivat katsojan kykyä hahmottaa tapahtumia itsekin. Koko kauhistelun pohjana on Grimmin veljesten saaga mylläristä, joka on valmis mihin tahansa uhrauksiin vaurauden saadakseen, samalla kun keitokseen on lisätty mausteeksi allekirjoittanuttakin mukulana pelotellut vedenalainen hirviö, Näkki, ja sen katalat aikeet tottelemattomille lapsille. Loppuaan kohden aina vain typerämmiksi menevät ja pahimmillaan kuin rautalangasta väännetyt vihjeet kumuloituvat liikaa selittelevään ja kaiken dramaturgian vesittävään finaaliin. Myös Julian ja tämän ex-miehen (yhdessä epäskarpissa kuvassa näkyvä Ilkka Villi) katkera huoltajuuskiista vie fokusta väärään suuntaan ja tuntuukin kuuluvan vallan toiseen elokuvaan. Onnistuneet vesitehosteet ja Panu Aaltion kerrankin hallitusti taka-alalla pysyvä ja perinteitä kunniottava kauhuscore nostavat kuitenkin kokonaisuutta plussan puolelle.

Ilmeikäs, mutta ylilyontejä viisaasti kaihtava Krista Kosonen kantaa raskaan pääroolin kiitettävin arvosanoin ja saa äidin hädän lapsestaan aidoksi ja syvältä tuntuvaksi. Sympaattinen Kai Lehtinen vetää kaksijakoisen roolinsa mietityn oloisesti, vaikkei suunnattomuuteen sortuva käsikirjoitus anna aineksia täysipainoiselle tulkinnalle.
Suomifilkkojen suosikkilärvit Peter Franzén ja Kari Hietalahti toimivat pienissä rooleissaan tyydyttävästi, vaikkei kumpikaan herroista pääse todellisia kykyjään esittelemään. Pikkupoika Viljami Nojonen ei hänkään syyllisty lapsinäyttelijöitä yleensä vaivaavaan näsäviisasteluun ja yliesittämiseen.

Yhteenveto
Pelottomasti valtavirtajännäriä tekemään lähteneille elokuvaihmisille voi vilpittömästi nostaa hattua paneutuneesta työstä, mutta suitsustusta on lupa odottaa vasta sitten, kun säikyttelytarinoinnin käytetyimmät kliseet osataan joko käyttää hyödyksi tai jättää vallan pois.