Elokuva
Visa Vuorio (Tobias Zilliacus) on 35-vuotias ja vakavasti sairas. Kun elinaikaa on niukasti jäljellä, on keskityttävä tärkeimpään: jättämään jäähyväisiä rakkaille kuten omalle avovaimolle Riialle (Susanna Mikkonen) ja tekemään vielä ne viimeiset asiat, joista on aina haaveillut. Jälkimmäisessä apuun tulee paikallislehden toimittaja Hanna Manninen (Helena Vierikko), joka tekee juttusarjaa ”lähtijöistä” ja heidän viimeisistä toiveistaan. Juttua tehdessään Visa ja Hanna huomaavat lähentyvänsä kummasti, mutta miten käykään, kun Visan lääkäri ilmoittaa sairaalan tehneen virheen ja Visan olevan terve? Yllättäen tilanteesta ei lähipiirissä ollakaan iloisia, vähiten siitä nauttii Visan paras ystävä Harri (Jarkko Pajunen), joka oli jo ehtinyt tehdä omat suunnitelmansa Riian kierrättämisestä omaksi kumppanikseen.

Yhteiskunnallisia näkökohtia hiponut komedia Nousukausi (2003), tv-sarja Tahdon asia (2005) ja mainio koko perheen iloittelu Onni von Sopanen (2006) ovat esimerkkejä ohjaaja Johanna Vuoksenmaan taidosta käsitellä vakavia aiheita lempeän huumorin kautta. Hänen uusin komediansa Toinen jalka haudasta astuu askeleen pidemmälle ja ottaa teemoikseen kuoleman ja kuolemanpelon, jotka tässä katoavaisuutta kammoksuvassa maailmassamme tulevat yleensä helposti lakaistuiksi maton alle. Huumorin avulla haudanvakavasta aiheesta voi saada paljon irti, kuten vaikkapa Mullan alla -tv-sarja on osoittanut, mutta Vuoksenmaa ei valitettavasti onnistu löytämään tasapainoa koomisen ja traagisen välille. Kuolevaisuuden pohtimiseen viihde on yhtä pätevä väline kuin mikä tahansa muukin, mutta kuoleman teeman ympärille kylvetty metelöivä koominen kohkaaminen saa aikaan sen, että Toinen jalka haudasta -elokuvassa aihe ja käsittelytapa eivät kohtaa.

Komediana elokuva toimii kohtuullisesti ja kirvoittaa nauruja dialogillaan ja hauskoilla hahmoillaan. Vaikka näyttelijöiden replikointi on monin paikoin muodollisen jäykkää ja päähenkilöt kirjoitettu yllätyksettömiksi karikatyyreiksi, löytyy runsaasta sivuhahmogalleriasta ilon aiheita. Pienet oivallukset huvittavat eniten: Vesa Vierikon tyystin ilman vuorosanoja hahmottelema juoppovalokuvaaja-Pesonen on oiva esimerkki elävästä elämästä innoituksensa saaneesta hahmosta, jonka kuka tahansa voi tunnistaa. Toisessa ääripäässä ovat kuolevien terapiaryhmää vetävän Matin (Pertti Sveholm) kaltaiset kliseiset henkilöt, joilla puhetta riittää, mutta jotka hahmoina jäävät pelkiksi yhden ominaisuuden varaan rakennetuiksi stereotypioiksi. Tämä on kuitenkin enemmän käsikirjoituksen kuin näyttelijöiden vika.

Sivuosassa sururyhmän jäsen Ossina vilahtava Jarkko Martikainen esittää elokuvassa Maaritin tutuksi tekemän Tulitikku-kappaleen. Rakkaudesta, elämästä ja kuolemasta usein niin osuvasti riimitelleen Martikaisen nappaaminen mukaan on oivaltava veto, harmi vain, että elokuvan teemoja kertaavasta Tulitikku-tulkinnasta kiirehditään pois turhan nopeasti. Kiire elokuvassa on muutenkin. Niin kiire, että lämminhenkisen komedian katsoja huomaa lopulta seuraavansa hektisesti heittelehtivää farssia, jossa syöksytään kohtauksesta toiseen kuin viimeistä päivää. Vauhdikkaita juonenkäänteitä on riesaksi asti, mutta teemoja tapahtumat eivät syvennä. Samalla Vuoksenmaa tulee heittäneeksi kepeät mullat myös elokuvan kauniin, elämänmyönteisen sanoman ylle.

Yhteenveto

Elämästä kuoleman kautta kertova Toinen jalka haudasta on hykerryttävän hyväntahtoinen komedia, josta farssimaisuus ja holtiton hoopoilu vievät parhaan terän.