Elokuva
1930-luvulla Tuusulan Kellokosken mielisairaalaan tuodaan itsetuhoinen potilas Anna Lappalainen (Katja Küttner (o.s. Kukkola)), joka ei suostu puhua pukahtamaan. Kun nainen lopulta avaa suunsa, hän kertookin olevansa Windsorien sukua, ehta prinsessa Buckinghamin palatsista Englannista ja koko sairaalan olevan hänen hoviaan. Itsekin moniongelmainen ylilääkäri Soininen (Antti Litja) näkee, että hoidon inhimillistäminen on avainasemassa, eikä potilaalle välttämättä ole edes pahaksi, vaikka muut asukit ja henkilökunta lähtisivätkin terapiamielessä mukaan Prinsessa harhoihin, mutta radikaaleja hoitomenetelmiä insuliini- ja sähköshokkeineen kannattava lääkäri Grotenfelt (Samuli Edelmann) on asiasta toista mieltä. Samaan aikaan kun Prinsessa nopeasti valloittaa sympaattisella olemuksellaan ja pyyteettömällä auttamisenhalullaan paitsi sairaalan, myös koko Kellokosken kylän aina pankinjohtaja Granqvistia (Tapio Liinoja) myöten, Grotenfelt saa kuulla uudesta mullistavasta tekniikasta mielisairauden hoidossa, leikkauksesta nimeltä lobotomia. Prinsessa kiinnittää hovineidokseen osastolla verensä kiehumista parantelevan vapaaherratar Christina von Heyrothin (Krista Kosonen), isäkseen potilas Kurosen (Pirkka-Pekka Petelius) ja prinssiksi tohtori Lonkan (Paavo Westerberg), jotka kaikki nauttivat aatelisuudestaan täysin rinnoin, mutta Annan kavala sairaus aiheuttaa myös ongelmia niin potilaille kuin sairaalan henkilökunnallekin.

Arto Halosen Prinsessa on kauniisti kuvattu epookki (kameran takana Hannu-Pekka Vitikainen), jonka voima on ennen kaikkea sen sisäistetyissä päärooleissa. Vahvojen henkilöhahmojen takana ohjaus kuitenkin horjuu ja tuntuu monissa kohtauksissa päättämättömältä ja tukkoon tungetulta. Kohtausten välillä vaihtuu paikoin myös elokuvan tyylilaji ja tekniset ratkaisut, jotka vieraannuttavat ikävästi itse aiheesta. Fiktio on vielä selvästi ohjaajalle vieraampi taiteenala kuin dokumentti ja se näkyy nähdyn ja sanotun epätasaisessa dramaturgiassa.

Heikoimmillaan elokuva on näyttäessään menneen ajan pöyristyttäviä hoitomuotoja, joiden realistinen esittäminen tuntuu suurimmaksi osaksi olevan lainatun Yksi lensi yli käenpesän (One Flew Over The Cuckoo`s Nest, 1975) kaltaisten peruspaalujen shokkihoitokuvastoista. Samalla Halonen kuitenkin nostaa pintaan aina tarpeellisen keskustelun mielisairauden hoidon tavoista ja tavoitteista tänäkin päivänä. Halosen, Pirjo Toikan ja yhden keskeisistä rooleistakin esittävän Paavo Westerbergin käsikirjoitus perustuu Kellokosken mielisairaalassa pitkään työskennelleen ja Prinsessan henkilökohtaisestikin tunteneen Ilkka Raitasuon ja Terhi Siltalan elämäkertakirjaan Kellokosken prinsessa (Like, 2010).

Katja Küttner (o.s. Kukkola) ottaa voimaroolillaan Prinsessana tukevan otteen ensi vuoden Jussi-palkinnosta ja saman tekee hurjaksi heittäytyvä Krista Kosonen kaiken paljastavassa roolissaan hovineito Christinana. Samuli Edelmann tulkitsee tanakasti radikaaleihin hoitoihin sokeasti uskovaa ylilääkäriä ja Peter Franzén deliriumin kourissa kituvaa juoppoa tavoilleen uskollisen uskottavasti. Pienimmätkin sivuroolit on täytetty tutuilla naamoilla, mutta monille (esim. Pertti Koivula, Ulla Tapaninen, Jukka Rasila ja Matti Onnismaa) keikka on tarkoittanut ainoastaan hulluna irvistelyä tai leffan läpikävelyä.

Kansainvälisesti menestyneimmän elokuvasäveltäjämme Tuomas Kantelisen score on kaunista herkistelyä ja aikaan sekä paikkaan passelisti istuvaa maalailua, joka tuo tunnetilat lähelle. Kantelisen säveltämän koskettavan tunnuskappaleen Prinsessalle ovat sanoittanut elokuvassa hoitajaa esittävä PMMP-tyttö Paula Vesala sekä Mariska ja sen esittää Johanna Kurkela.

Yhteenveto
Kauniisti kerrottu tarina yksilöstä yhteiskunnan määräämien käyttäytymismallien puristuksessa ja muistutus siitä, kuinka pieni ihminen voi pelkällä olemuksellaankin tervehdyttää ja lämmittää ympäristöään enemmän kuin kaavoihinsa kangistunut sairaanhoitojärjestelmä. Anna Lappalaiselle (1896-1988) on pystytetty Kellokosken sairaalan puistoon Prinsessan muistomonumentti vuonna 1995.