Elokuva
Huhtikuun 26. päivä vuonna 2003. 28-vuotias kokenut kiipeilijä ja seikkailija Aron Ralston (James Franco) matkusti Utahiin vaeltelemaan osavaltion kuuluisiin Blue John kanjoneihin. Mies ei ollut kertonut kenellekään matkansa päämäärää ja jäädessään kuilun pohjalle jumiin oikea käsi suuren kivenjärkäleen alla, apua ei ollut odotettavissakaan. Seuraavien viiden päivän aikana Aron tekee tiliä elämästään mukanaan tuomalleen videokameralle, muistelee menneitä ja yrittää kuumeisesti miettiä, miten saisi ulokkeensa kallionlohkareen alta pois. Ajan myötä Aronin vesi loppuu, kunto pettää ja kun mielikin alkaa vielä tehdä tepposiaan, mies päättää viimeisenä tekonaan turvautua ainoaan mahdolliseen ratkaisuun.

Mestarin ottein Danny Boyle kuljettaa elokuvaansa 127 tuntia. Vaikka kokonaisuudessa on vain yksi tapahtumapaikka ja yksi näyttelijä, nerokas editointi (saksimassa tarkka ja terävä Jon Harris), uskomattoman intensiivinen kameratyöskentely (puikoissa kaksi digiajan kameragurua Anthony Dod Mantle ja Enrique Chediak) ja taitavasti käytelty splitscreenaus eli kuva-alan jakaminen moneksi, saavat aikaan aivan omanlaisensa intensiteetin, joka imaisee ensimmäiseltä sekunnilta mukaansa. Minikokoisilla kameroilla todellista paikkaa millilleen vastaavissa lavasteissa kuvattu 127 tuntia on energisen elokuvanteon mallinäyte, missä jokainen kikka ja trikki ovat täysin hallitussa käytössä. Boylen ja Simon Beaufoyn käsikirjoitus perustuu Ralstonin omaelämäkerralliseen teokseen Between a Rock and a Hard Place.

Erikoismaininnan ansaitsee myös Tony Gardnerin rajun realistiset make up -efektit, jotka tekevät finaalin armottomasta amputaatiosta herkemmissä katsojissa taatusti pahoinvointia aiheuttavan, karmaisevan aidon kokemuksen. Kaiken lisäksi Boylen muutenkin niukka budjetti ei antanut mahdollisuutta kuin yhden proteesin valmistamiseen, ryhmän tiedostaessa jo valmiiksi sen, että koko elokuvan ratkaisevin osuus on ehdottomasti kiinni tilanteen aitoudesta. Satuttavan raju kohtaus kuvattiinkin monikameratekniikalla yhdellä otolla, joka tekee tilanteesta, jos mahdollista, vieläkin hurjemman. Vaikka jokaiselle katsojalle on jo teatteriin mentäessä selvillä tarinan lopputulos, tapa, jolla Boyle ja Franco ryhmineen ottavat tilan haltuun, on kadehdittavan upea.

127 tuntia kasvaa tai kaatuu pääosanesittäjänsä mukana ja onneksi Boyle on ymmärtänyt kiinnittää Ralstonin rooliin kaikkensa antavan James Francon, sillä miehen metamorfoosi nokkavasta besserwisseristä olosuhteiden uhrin kautta eläimelliseksi selviytyjäksi on ennen kaikkea uskottava ja todellinen. Heti onnettomuuden jälkeen miehen selviytymisvietti nostaa päätään ja sitä seuraavat edesottamukset ovat harkittuja ja loogisia, mutta ajan kuluessa, ja tilanteen tukaluuden valjetessa Ralstonille toden teolla, paniikki, katumus ja väistämättömän kohtalon alistunut hyväksyntä syrjäyttävät primitiivisemmät tunnetilat. Franco kasvattaa Aronistaan harkituin elein samaistuttavan hahmon, jonka taistelua elämästä ja kuolemasta seuraa henkeään pidätellen, ja mies onkin aivan ansaitusti Oscar-ehdokkaana roolistaan.

Ikimuistoisia hetkiä 127 tunnin ajanjaksolle mahtuu monia: suoraan kameralle (joka on sama laite, jolla oikea Ralston nauhoitti monologejaan kanjonissa) eri persoonina tulkittu haastattelutilanne reality-tv:n tapaan on äkkiväärässä ironiassaan satuttavan hauska, samaten kuin keskeiseen rooliin nousevan, kaupanpäällisiksi saadun halvan monitoimityökalun hapan kritisointi. Menneen elämän muisteluissa on karhean koskettavaa nostalgiaa mukana, finaalin ultimaatin uroteon mennessä suoraan elokuvahistorian vaikuttavimpien kohtausten kaanoniin. 90 prosenttia valkokangasajasta dominoivan Francon lisäksi elokuvassa nähdään mm. Amber Tamblyn ja Kate Mara matkan alkutaipaleella Ralstonille hetken seuraa tarjoavina retkeilijätyttöinä, Clémence Poésy tämän entisenä tyttöystävänä sekä Treat Williams ja Kate Burton Aronin vanhempina.

Slummien miljonääristä (2008) Boylen tavoin Oscarilla palkitun säveltäjän A.R. Rahmanin herkkä ja henkilökohtainen score toimii Boylen kiihkeän kuvituksen taustalla erinomaisesti. Herkempiä tuntoja edustavat aloituksen unenomainen Acid Darbari ja The Canyon, joka soi kuulaan kauniina esitellen tarinan henkeäsalpaavan komeat tapahtumapaikat, kun taas Didon heleästi tulkitsema If I Rise tuo tapahtumiin melankolisen pohjavireen. Terhakkaimmillaan Rahman on teematriossa Liberation, Liberation Begins ja Liberation in a Dream, joihin tylysti sahaava stratocaster antaa oman raivokkaan sävytyksensä. Finaaliin säästetyt, musertavan surumielinen RIP sekä upeaksi kasvava Touch Of The Sun takaavat mieleenjäävän lopputuloksen.

Tavoilleen uskollisena Boyle käyttää myös paljon ulkopuolista musiikkia luoden näin autenttisuutta aikaan ja paikkaan. Islannin ylpeyden Sigur Rósin eteerinen Festival, Free Bloodin hypnoottinen Never Hear Surf Music Again, Ester Phillipsin huikea If You Love Me (Really Love Me) sekä Plastic Bertrandin poppihokema Ça Plane Pour Moi ottavat jokainen paikkansa tarinankuljetuksessa. Klassisempaa osastoa edustaa tällä kertaa Frederic Chopinin kaihoisan kaunis Nocturne no.2 in E-flat, Op 9 No 2.

Yhteenveto
Kuuden Oscarin ehdokas, ajatuksekas ja rankan realistinen, shokeeraava, mutta paikoin myös hillittömän hyväntuulinen kuvaus ihmisen periksiantamattomuudesta koskettaa syvältä. Suurin kiitos onnistuneesta lopputuloksesta kuuluu ehdottomasti Danny Boylen loistavalle ohjaukselle ja James Francon täsmätarkalle tulkinnalle todellisena epäonnensoturina Aron Ralstonina, joka otti kohtalonsa omiin käsiinsä, kirjaimellisesti.