1980-luvun puolivälissä Suomen Porista tuli jotain, mitä kukaan ei osannut odottaa; yhtye nimeltä Dingo. Pertti ”Nipa” Neumannin (Saku Taittonen) johtama bändi, jossa soittivat myös oman osansa valtavasta suosiosta saaneet Jonttu (Emil Kihlström), Quuppa (Valtteri Lehtinen), Eve (Mauno Terävä) ja myöhemmin vielä Pepe (Alvari Stenbäck) teki kotimaista musiikkihistoriaa. Kolmen vuoden aikana yhtye teki kolme albumia, jotka myivät yli puoli miljoonaa kappaletta ja jonka keikoilla yleisöhysteria nousi kovemmaksi kuin koskaan, mutta menestystä tuli liikaa ja aivan liian ja bändi poltti itsensä loppuun.

Mari Rantasilan ohjaama ja Hanne Leivonniemen kirjoittama Levoton tuhkimo on Nipa Neumanniin tarina, osittain fakatoihin pohjautuva, mutta myös fiktiivinen läpivalaisu yhden suomirokin värikkäimmän keulahahmon noususta ja uhosta. Levottoman tuhkimon voima on sen energiassa ja katu-uskottavuudessa, joka yhdistelee surutta Sari Aaltosen tarkkaa kuvausta todellisiin arkistoklippeihin, joiden käyttö hämärtää onnistuneesti ajankuvan. Porilaislähtöisinä niin Rantasila ja Leivonniemikin ovat osanneet rakentaa eletyn ajan ja maailman juurikin oikein ja onnistuvat myös saamaan paksun porinmurteen kuulostamaan aidolta.

Saku Taittonen tekee läpimurtonsa ensimmäisessä pääroolissaan Nipana, jonka maneerit, puhetavan ja laulun hilpeän vibraaton nuori mies on onnistunut sisäistämään häkellyttävän hyvin. Elias Salosen manageri Lasse Norres lipeää karrikatyyrin puolelle, eikä Reino Nordinin Pave Maijanenkaan varsinaisessti vakuuta.

Kuvasuhteellaankin nostalgiaa henkivä Levoton tuhkimo yllättää positiiviisesti, vaikkei Dingojen musiikki koskaan olisi vaikutusta tehnytkään.