Mielensäpahoittajan (Heikki Kinnunen) aika ja mitta on tullut täyteen. Rakkaan vaimonsa hautajaisissa yrmy vanhaherra ilmoittaa pojilleen, nysverölle Heikille (Ilkka Forss) ja kaikesta valittavalle Pekalle (Jani Volanen) aikovansa nyt kuolla, ja aloittaa arkun rakentamisen. Tätähän ei Brysselissä asuva ja materiaa yli kaiken arvostava Pekka alkuunkaan niele, vaan aloittaa prosessin saadakseen isänsä hoitoon. Vaan niin muuttuu vanhan miehen elämä, kun lapsenlapsi Sofia (Satu Tuuli Karhu) pamahtaa kotimökille ja ilmoittaa jäävänsä papan luokse asumaan, sen sijaan, että lähtisi Princetonin yliopistoon. Alkaa siltojen rakentaminen yli muutamankin sukupolven välisen kuilun.

Siinä missä Dome Karukosken hittileffa vuodelta 2014, Tuomas Kyrön hurjasti myyneeseen romaaniin pohjannut Mielensäpahoittaja, oli surumielinen ja vaisu kaihoilu aikaan, joka ei koskaan enää palaa, Tiina Lymin ohjaama Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja on vakavista teemoistaan huolimatta ihanan sydämellinen, suuresti symppis ja mitä mainioin esitys.

Pitkän uran näyttelijänä tehneen Lymin ohjaajan ura on alkanut kaikin puolin mukavasti. Siinä missä esikoinen, koheltava draamakomedia Äkkilähtö (2016) oli vielä karkeahko harjoitelma, Napapiirin sankarit 3 (2017) osasi kaivaa jotain hirmuisen aitoa ja arvokasta siitä, mistä elämän myllerryksessä kuin kuulana flipperissä poukkoilevan miehen mielessä oikeasti on kysymys. Kolmas kerta sanoo jälleen kerran toden, sillä nyt kaikki osat ovat tasapainossa ja palaset juurikin niille kuuluvilla paikoilla. Ilosia aikoja, Mielensäpahoittajahan ei suinkaan ole jatko-osa eikä uudelleenlämmitys, vaan enemmänkin tulkinta samojen hahmojen edesottamuksista.

Ensimmäistä Mielensäpahoittaja -elokuvaa vaivannut melankolisuus ja tunteiden syksy on nyt vaihtunut lämpimään huumoriin ja erinomaisen sisäistettyihin roolitöihin, jotka kantavat vakavammatkin osaset vaivatta valkokankaalle ilman alleviivaamista tai saarnoja. Lymin ja Juha Lehtolan käsikirjoitus Kyrön romaanin pohjalta osaa viisaasti kaivaa esiin juuri ne oikeat asiat, ja pitää ne oikeissa mittasuhteissa, että kokonaisuus on niukoista tapahtumistaan huolimatta liukkaasti liikkuva ja ennen kaikkea kaiken ikäisiä katsojia viihdyttävä.

Surullisesti sairastuneen Antti Litjan Mielensäpahoittajana korvannut Heikki Kinnunen on nappivalinta tylysti töksäyttelevän, mutta hyväsydämisen mörököllin rooliin, jonka ymmärrys oikean ja väärän erosta on kaiken katalyytti ja perusta. Parhaat sutkaukset ja napakimmat viillot tulevat herralta pakottamatta ja muutenkin ensimmäistä kertaa 20 vuoteen valkokankaalla päärolissa nähtävän miehen aidon arvokkaasta läsnäolosta puuttuu kaikenlainen keinotekoisuus ja esittäminen. Aivan loistava löytö on myös Satu Tuuli karhu, joka tekee ensimmäisessä elokuvaroolissaan vallan huikeaa työtä löytäen aikuisuuden kynnyksellä rimpulevasta nuoresta naisesta juuri ne aidoimmat asiat ja asenteet.

Maanmainio on myös Jani Volanen kiukun täyttämänä ja omaa egoaan turhuuksilla tukevana Pekkana, jonka hahmoon on helppo samaistua, sillä ainakin allekirjoittaneen sukupolvelle kaikesta modernista mielensä pahoittaminen on hyvinkin tuttua juttua monista vakavasti käydyistä kehitys- ja rakennekeskusteluista isäukon kanssa. Enemmän tilaa ensimmäisessä leffassa saanut Ilkka Forss jää nyt sovinnolla sivummalle, samaten kuin tämän puolisoa esittävä Mari Perankoski. Elina Knihtilä sita vastoin saa paljon tilaa Pekan pintaliitoa rakastavana vaimona Katrina, jolle on varattu finaalissa myös ihan oikeakin ratkaisijan paikka.

Sivummalla Janne Reinikainen on jälleen nuiva kunnanlääkäri ja Kaisa Hela terveydenhoitaja, mutta parhaat lainit varastaa ehdottomasti maailman paras Sulevi Peltola Mielensäpahoittajan tarkkakorvaisena naapurina Kolehmaisena, jolle lainattu sirkkeli on kokenut saman kohtalon kuin eletty elämä: sitä ei saa takaisin.

Harvemmin hittileffojen jatkot tai uudet versiot onnistuvat originaalia paremmin, mutta Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja liittyy tähän pieneen ryhmään ylpeänä.