Eletään 1960-lukua jossain päin Suomea. Rehvakka 19-vuotias Kari Jalkanen (Tatu Sinisalo) esiintyy tanssilavalla rokkiorkesterinsa kanssa jenkkaa vaativaa yleisöä vähätellen. Nuoren miehen ego kasvaa entisestään, kun huikkatauolla koko kansan suosikki Tapio Rautavaara (Janne Raudaskoski) äityy miestä kehumaan niin, että tämä päättää siltä istumalta ottaa puolisokseen juuri tapaamansa Pia Viheriävaaran (Talvikki Eerola). Eikä aikaakaan, kun Karin muusikon uraa pönkittääkseen Helsinkiin muuttanut pari on naimisissa ja ensimmäinen lapsi tulossa, mikä ei tosin vähennä millään herran kiinnostusta juoda viinaa. Vuodet vaihtuvat, Jalkasen Tapioksi vaihtaneen Karin (Matti Ristinen) ja Piitun (Tiina Lymi) perhe kasvaa ja levyjäkin tehdään, mutta se suurin menestys antaa yhä odottaa itseään, kunnes löytyy juuri se laulu, joka avaa suomalaisten sydämet ja lompakon. ”Laula kanssain” räjäytti pankin, ja sitä seurasi pitkä rivi menestyneitä levytyksiä, mutta vaikka lavan edustat täyttyivät faneista ja rahaa tuli ovista ja ikkunoista, alkoholi pysyi petollisena matkakumppanina loppuun asti.

Aleksi Mäkelä on parhaimmillaan rohkea ja innovatiivinen elokuvantekijä, joka ei ole pelännyt ottaa riskejä, eikä kaihtanut arempiakaan aiheita elokuvissaan. Olen suomalainen -elokuvan tapauksessa tuntuu jo tosin siltä, että miehestä on tullut elokuvatyöläinen, joka suorittaa annetun tehtävän määrätyssä ajassa, ilman sen suurempia ambitioita tai itsensä haastamista.

Koko kansan Klabbista kertova Olen suomalainen on juuri tällainen liiankin varman päälle pelattu esitys, jossa tutut menestykappaleet vievät tarinaa eteenpäin juuri katsojan odottamalla tavalla. Marko Leinon ja Tomi Tuikkalan käsikirjoitus kartoittaa ne kymmenistä lehtiotsikoista jo tutut käänteet Kari Tapion elämästä, tuoden samalla fokukseen tätä koko reissun ajan tukeneen Pian rankan urakan pahoihin ryyppyränneihin juuttuvan miehensä taustalla.

Ajankuva on akkuraatisti toteutettua, kuosit kuin kuluneilta vuosikymmeniltä ja ajoneuvotkin ajan hengen mukaisia, mutta lähestymiskulma aiheeseen tuntuu olevan heti ensimmäisestä ruudusta lähtien poskellaan, kun meininki on kuin tv:n sketaisarjoissa, joissa jokaista vakavampaakin keskustelua höystetään vitseillä ja/tai tarttuviksi tarkoitetuilla yksrivisillä. Kokonaisuus lipsuu liki kolme neljännestä kestostaan tyhmän komiikan puolelle, joka syö pahasti pohjatarinan traagisuutta ja realismia.

Nuorina Karina ja Piana nähtävät Tatu Sinisalo ja Talvikki Eerola tekevät hyvää työtä, mutta se varsinainen painolasti on ladattu Matti Ristisen ja myös elokuvan dramaturgina toimineen Tiina Lymin harteille, jotka kyllä antavat kaikkensa. Rakkaus, raivo ja katumus tulevat aidosti esille, vaikka parivaljakko saakin näytellä ison osan elokuvasta vahvat lateksit kasvoillaan eri ikäisiksi meikattuina.

Siinä, missä mennään myös metsään, ovat sivuroolit, jotka nekin tuntuvat telkkarin viihdeohjelmista karanneilta karikatyyreiltä. Ilkka Forss tekee Dannystaan rehvakkaan pellen, Aake Kalliala Topi Kärjestä itseään toistelevan idootin ja Mikko Töyssy Fredin, jonka typeryys voisi ylittää jopa kunnialoukkauksen määreet. Paremmin pärjää Ilkka Heiskanen Ile Vainiona ja Joanna Haartti Chrisse Johanssonina. Heikki Silvennoinen piipahtaaa kuvissa Scandiayhtiön levypomo Orvonmaana ja Sakari Kuosmanen on Dannyn roudari. Karin ja Pian omat pojat, Jiri, Joona ja Jani, esittävät itseään Karin taustabändissä, ja Eeva Litmanen on taksikuski sinä kohtalokkaana iltana, kun Kari Tapio palasi kotiin joulukkuussa 2010.

Kari Tapion suosio ja kosketus suomalaisuuden sisimpään lienee sen verran pysyvää sorttia, että suuri yleisö Olen suomalaista marssii katsomaan, mutta olisi Klabbista kyllä voinut/saanut tehdä monta kertaa paremmankin elokuvan. Sen mies olisi kiistatta ansainnut.