On vuosi 1945 ja Suomi yrittää toipua sodan haavoista. Samoista haavoista yrittää toipua myös sodassa vakavasti haavoittunut nuori mies Veikko Naskali (Konsta Laakso), joka palauttaessaan rikkaan Malmbergin perheen sotaan annettua hevosta Liinaa, ihastuu perheen tyttäreen Anniin (Oona Airola). Luokkaeroista ja Annin vanhempien mielipiteistä huolimatta pari päättää mennä naimisiin ja muuttaa Pohjois-Karjalaan uudisasukkaiksi, raivaamaan pientä ja kivikkoista Paapelinrantaa, tilaa numero 72, jonka Veikko, kuten tapana oli, sai valtiolta lohdustuspalkintona läpiammutulle. Vaikka pulaa on kaikesta ja työ rankkaa, pariskunta raivaa pikkuhiljaa tilaansa asuinkelpoiseksi, mutta sodan arvet eivät ole kaikki vieläkään Veikossa umpeutuneet. Kohtalo iskee kovemmin kuin koskaan ja Anni joutuu pian toden teolla punnitsemaan rakkauttaan miestään kohtaan.

Liki kymmeneen vuoteen ei ohjaaja/käsikirjoittaja Markku Pölösestä ole paljoa kuulunut. Pitkä-ikäiseksi suunniteltu ja isolla kauhalla satsattu tv-sarja Karjalan kunnailla (2007-2009) loppui jo kolmen kauden jälkeen kuin seinään Ylen vetäistessä töpselin seinästä, eikä taloudelliseen ahdinkoon joutunutta miestä auttaneet myöskään liian nopeasti valkokankaille tuotujen elokuvien Lieksa (2007) ja Ralliraita (2009) heikko menestys. Omien sanojensa mukaan Pölönen vetäytyi kotiinsa Joensuuhun kärvistelemään ja miettimään suhtautumistaan eniten rakastamaansa ja eniten pelkaäämäänsä asiaan, elokuvan tekoon. Mutta nyt mies on palannut parrasvaloihin, ja helvetin hyvä niin.

Suomalaisen sielun suurena tulkkina tutuksi tulleen Pölösen Oma maa on yksi herran uran komeimmista saavutuksista, ja samalla luonnollisesti myös yksi kuluvan vuoden parhaita elokuvia. Suurella sydämellä ja tulisilla tunteilla täytetty kronikka periksiantamattomuudesta ja kaiken ylittävästä rakkaudesta aikana, jolloin mikään ei tullut pienelle ihmiselle ilmaiseksi. Pölönen tavoittaa vaivatta kaikki klassisen Suomi-filmin parhat puolet, tasapainoilee melankolisen tragedian ja rennon huumorin välimaastossa ja pitää kokonaisuuden balanssissa mestarin lailla. Pölösen luoman tarinan pohjalta käsikirjoituksen ovat tehneet Pölönen ja Antti Heikkinen, ja sen on dramatisoinut Paula Vesala.

Teknisesti Oma maa on komeaa kotimaista epookkia, Konsta Sohlbergin kamera taltioi mahtavat maisemat ja ihmismielen pienimmätkin nyanssit taitavasti Kimmo Taavilan leikatessa kertomuksen eletyn elämän oloiseksi. Kokonaisuuden kruunaa Pessi Levannon upea, vahvasti kansallisromanttinen musiikki.

Hienoin asia on ehdottomasti se ennakkoluulottomuus, jolla Pölönen on uskaltanut valita vaativiin päärooleihin nuoret ja äärimmäisen taitavat näytteljät Oona Airolan (Hymyilevä mies, 2016) ja Konsta Laakson (Roskisprinssi, 2011). Siinä missä valloittava Airola on puhdasta tulta ja tappuraa omapäisenä Annina, Laakso kuin suomalaisen miehen perikuva, ulkoa kova ja viinallekin perso, mutta myös yhtä aikaa herkkä ja syvältä tunteva. Parin välillä räiskyy ja roiskuu oikeanlainen kemia, joka saa katsomonkin uskomaan painavasti sanottuihin sanoihin.

Sivurooleissa nähdään niin ikään vahvoja vetoja ja hyviä näyttelijöitä, kuten Antti Virmavirta, Sanna-Kaisa Palo, Mika Nuojua, Helmi Linnosmaa, Hannu-Pekka Björkman, Arto Heikkilä ja Marja Packalén.

Ihana elokuva, yhtä aikaa syvältä kouraisevan dramaattinen, mutta myös lempeän humoristinen, tavalla, jonka vain taitavimmat elokuvan tekijät osaavat. Sellaiset kuin Markku Pölönen.