Elokuva
Vuonna 1974 valmistui Martin Scorsesen ohjaama Alice ei asu enää täällä. Elokuva kertoo tarinan naisen näkökulmasta, Alicen (Ellen Burstyn) silmin. Kasvutarina ankaran aviomiehen kuoleman jälkeisestä selviytymisestä uuteen elämään vaikeuksien kautta oman poikansa (Alfred Lutter) kanssa. Alice haaveilee laulajan urasta, ja leskeksi joutuminen yllättäen avaa mahdollisuuksien ovet kokeilla taitoja oikeassa elämässä. Näin ollen nainen lähtee matkalle Montereyhin, jossa odottaisi mahdollinen ura laulajana ja uusi, hyvä koulu pojalle opiskella. Matkan varrella Alice kuitenkin huomaa, että vaikka laulutaitoja löytyy hän ei pysty elättämään pientä perhettään pelkällä laulamisella ja pianon soittamisella. Alice päätyy tarjoilijaksi pienen kyläpahasen kuppilaan ja rakastuu maanläheiseen ja yksinäiseen farmariin (Kris Kristofferson). Epäonnisista miestuttavuuksista kärsinyt Alice ei kuitenkaan haluaisi tuntea läheisyyttä enää ketään kohtaan ja pitää suurinta osaa nykyelämänsä asioista vain esteenä hänen halulleen päästä laulajaksi ja saada poika kunnon kouluun.
Alice ei asu enää täällä on vahva draamaelokuva, jossa on mukana aimo annos romantiikkaa. 1970-luvun alussa, ja sitä ennen, ei tehty lainkaan elokuvia, joissa päähenkilönä olisi ollut vahva naishahmo, ja että tarina olisi vieläpä kerrottu tämän omasta näkökulmasta. Ellen Burstyn rakastui käsikirjoitukseen välittömästi ja haki tuottajaystävänsä kanssa elokuvalle sopivaa ohjaajaa. Konsultoituaan ohjaajatuttavaansa Francis Ford Coppolaa, hän sai tältä kehotuksen tutustua elokuvaan nimeltään Mean Streets (Sudenpesä, 1973), jonka oli ohjannut Coppolan hyvä ystävä Martin Scorsese. Leffan katsomisen jälkeen Burstyn halusi Scorsesen ohjaajaksi.
Ellen Burstynin edellinen rooli oli vuotta aikaisemmin yhdessä aikamme kauhuklassikoista Manaajassa (The Exorcist, 1973). Sen todellinen suosio valkeni tähdelle, ja etenkin Scorseselle, vasta Alice ei asu enää täällä -elokuvan kuvausten aikana. Ellen Burstynin nimi oli kaikkien huulilla tuolloin, ja Scorsesen ohjauksessa hän voitti vuoden 1974 parhaan naisnäyttelijän Oscarin.
Alice ei asu enää täällä ei ole kuitenkaan pelkkää Burstynia. Alicen Tommy-poikaa esittävä Alfred Lutter on lapsinäyttelijänä todella vakuuttava. Poika saa tarinan edetessä myös ystävän, katuviisaan ja poikamaisen Jodie Fosterin esittämästä Audrey-tytöstä. Myös Scorsesen luottonäyttelijä Harvey Keitel on saatu mukaan. Miestähtenä toimii kuitenkin Kris Kristofferson, jonka nykynuoriso tunnistaa paremmin Blade-elokuvista kuin mistään muusta miehen aikaisemmista töistä. Miehellä ei tuohon aikaan ollut juurikaan kokemusta näyttelemisestä, mutta sitäkin enemmän elämästä. Tuohon aikaan Kristofferson oli ollut jo armeijassa viisi vuotta, nyrkkeillyt, opiskellut, soittanut yhtyeessä ja säveltänyt kappaleita ja ties mitä muuta. Kristofferson oli todellinen elämän koulun käynyt tee-se-itse -mies ja sopi täydellisesti roolihahmon esittäjäksi. Mies, joka saa pienet ilot elämäänsä ratsastaessaan hevosellaan, lypsäessään lehmiä ja hoitaessaan maatilaansa. Alicen ilmestyessä paikkakunnalle, yksinkertainen maalaiselämä saa rakkauden myötä hieman monimutkaisempia piirteitä.
Elokuva on hieman kaksijakoinen. Toisaalta se sisältää ihastuttavia romanttisia hetkiä pienellä huumorilla höystettynä, mutta myös vakavasti tulkittavaa draamaa. On hienoa nähdä, miten monitahoinen roolihahmo Alice onkaan. Vaikean elämäntilanteensa keskellä hän ei koskaan menetä toivoaan ja huumorintajuaan, mutta hän joutuu silti kohtaamaan uusia ja haastavia tilanteita elämässään. Vaikka Alice onkin vahva naishahmo, on hänelläkin heikot hetkensä.
Viimeistään Alice ei asu enää täällä todistaa kaikille katsojille, että millainen monitoimimies Martin Scorsese on. Mies kykenee ohjaamaan mitä tahansa. Vaikka se ei ollutkaan Scorsesen itse, alusta saakka kehittelemä, siinä on
silti miehen tavaramerkiksi muodostunutta rosoisuutta ja elämän makua, jota on ollut mukana ohjaajan debyytistä saakka. Mikään hänen elokuvansa ei sisällä sanavalmiita ja jokaisesta elämän seikasta tietäviä superhenkilöitä, jotka lopussa pelastavat maailman omalla nokkeluudellaan. Tässäkin tapauksessa henkilö-hahmot ovat vain ihmisiä - eivät mitään elämää suurempia sankareita.
Kuva
Mustavalkoisen kansikuvan ei pidä antaa hämätä, sillä Alice ei asu enää täällä on värielokuva. Anamorfinen 1.85:1-suhteessa esitetty kuva on väritoistoltaan melko haalea ja laadultaan pehmeä. Muutama roska on eksynyt kohinan ja tummien kohtien rakeisuuden joukkoon. Elokuva on osa 29.10.2004 Suomessa ilmestynyttä Martin Scorsese Collection -boksia ja julkaisu on kuvanlaadultaan paras boksin muihin levyihin verrattuna.
Ääni
Aliceen on tarjolla alkuperäinen Dolby Digital Mono -ääniraita. Raita toimii ihan moitteettomasti. Alicen score on melko mitäänsanomaton, sillä Richard LaSalle ei luo teoksillaan mitään erityistä tunnelmaa sisältöön nähden.
Lisämateriaali
Martin Scorsesen, Ellen Burstyn ja Kris Kristoffersonin kommenttiraita on pituudeltaan lähes 51 minuuttinen, kun itse elokuvan pituus on noin 107 minuuttia. Tyhjää raitaa ei tarvitse kuunnella, sillä kommenttiraidassa näytetään vain ne kohdat, joita ohjaaja ja näyttelijät ovat katsoneet parhaaksi kommentoida.
Second Chances on noin kaksikymmentäminuuttinen Making of -dokkari, jossa Ellen Burstyn ja Kris Kristofferson kertovat leffan syntyvaiheista ja tekemisestä. Lisämateriaalien joukosta löytyy myös teatteritraileri.
Yhteenveto
Alice ei asu enää täällä on elämänmakuinen ja lämminhenkinen tarina naisesta, joka yrittää poikansa kanssa selvitä vaikeasta elämäntilanteesta. Elokuva on näytös siitä, miten Scorsese osaa ohjata sekä draamaa että romantiikkaa, muuallakin kuin New Yorkin kaupunkiympäristössä. Alice ei asu enää täällä on tarkoitettu kaikille elokuvan ystäville, mutta se on upeaa tulkintaa näyttelijöidensä Ellen Burstynin ja Kris Kristoffersonin osalta. Jos edellämainitut näyttelijät kiinnostavat vähääkään, kannattaa elokuva hankkia kokoelmiinsa.
Lue myös muut Scorsese Collection -boksin elokuvien arvostelut:
- Kirjaudu sisään lähettääksesi kommentteja