Elokuva
San Francisco, nyt. Tohtori Will Rodman (James Franco) etsii Gen-Sys-tutkimuslaitoksen laboratorioissa ryhmineen parannusta Alzheimerin tautiin antamalla simpansseille, joiden DNA on 98 prosenttisesti sama kuin ihmisillä, kokeiluasteella olevaa lääkettä ALZ 112. Yhtiön johtaja Steven Jacobs (David Oyelowo) näkee tähtiin nousevat pörssikurssit, mutta kunnianhimoisen Willin syyt ovat henkilökohtaisia isä Charlesin (John Lithgow) kärsiessä tämän hirvittävän sairauden ensioireista. Kun testaus päättyy laboratoriossa katastrofiin, Will adoptoi kotiinsa vastasyntyneen apinan, antaa sille nimeksi Caesar, jatkaa ALZ-seerumin tutkimista ja löytää saman henkisen kollegan primatologi Caroline Aranhasta (Freida Pinto).

Kuluu muutama vuosi ja seuraukset ovat järisyttävät: Samalla kun isä Charlesin taantuminen hidastuu merkittävästi, Caesarin (Andy Serkis) älykkyys kasvaa yli odotusten ja se oppii paitsi osoittamaan kognitiivisia taitoja ja tunteita, myös ymmärtämään omalla tavallaan oikean ja väärän. Lopulta täysikokoiseksi kasvanut Caesar joudutaan kuitenkin siirtämään hoidokkeihinsa tylysti suhtautuvan John Landonin (Brian Cox) ja tämän sadistisen pojan Dodgen (Tom Felton) johtamaan, enemmän vankilaa kuin eläintarhaa muistuttavaan, kädellisille tarkoitettuun laitokseen, mutta kapina ihmiskuntaa vastaan kytee jo ennen niin sympaattisen simpanssin vaarallisesti avartuneessa mielessä, jonka se jakaa myös muiden pienissä häkeissään viruvien apinoiden kesken. Samaan aikaan Willin kehittämä seerumin uudempi evoluutio, ALZ 133, osoittautuu edeltäjäänsä tehokkaammaksi, mutta myös vaarallisemmaksi.

Hienolla debyytillään, psykologisesti virittyneellä vankilatrillerillään The Escapist (2008), uransa vauhtiin polkaisseen Rupert Wyattin Apinoiden planeetan synty tarttuu ranskalaisen Pierre Boullen 1963 julkaistuun alkuperäisromaaniin rohkeasti ja kuvia kumartamatta. Wyatt luottaa rauhalliseen kerrontaan, mutta tapahtumien kiihtyessä kiehumapisteeseen, näyttää myös kykynsä vetävän actionin tekijänä. Taru sormusten herrasta -saagan mestarillisesti kuvanneen Andrew Lesnien kameratyöskentely on kadehdittavan komeaa, otoksissa on eeppisyyttä ja elämää, ajoissa painovoimaa uhmaavia liikeratoja ja varsinkin finaalin täysimittainen konflikti Golden Gate-sillalla ihmisten ja apinoiden välillä on suurta ja tehokasta toimintadraamaa komeimmillaan.

Rick Jaffan ja Amanda Silverin käsikirjoitus jättää aiemmin tehdyistä elokuvista ja tv-sarjasta tutun avaruus- ja aikamatkailun kokonaan sivuun ja päivittää tarinan synnyn nykyhetkeen. Mukaan on tuotu myös monia hellyttävän sympaattisia hetkiä Willin ja Caesarin kasvusta kirjaimellisesti isä-poika-suhteeseen leikkeineen ja eläintarharetkineen, samalla kun kertomusta lavennetaan myös romanttisempaan suuntaan Willin ja Carolinen kesken. Mukaan on mahtunut myös nokkela nyökkäys originaalille Apinoiden planeetta -elokuvalle (Planet of the Apes, 1968) kansakunnan seuratessa avaruusalus Ikaruksen lähtöä ja mystistä katoamista suorissa lähetyksissä.

Tarinan perimmäisiä pointteja ei kuitenkaan unohdeta missään vaiheessa, vaan kaiken taustalla kulkevat universaalit teemat liian pitkälle viedyistä tieteellisistä kokeiluista, eläinten, tai minkä tahansa toisen lajin tai rodun, epäoikeudenmukaisesta kohtelusta ja ihmisen pohjattomasta ahneudesta. Apinakapinassa on vertauskuvallisuutta minkä tahansa kaltoin kohdellun vähemmistön kansannousuun eikä yhtäläisyyksiä esimerkiksi Egyptin, Syyrian tai Libyan tapahtumiin tarvitse kauaa hakea. Lopputekstien alle piilotettu epilogi alleviivaa elokuvan alkuperäisen nimen merkityksen vielä fiksusti.

James Franco tekee konstailemattoman roolityön pelkkää hyvää tahtovana tiedeihmisenä, jolle välittäminen koituu kohtalokkaaksi. John Lithgow jää selvästi sivurooliin mukavana isäukkona ja samoin sen suuremmin murehtimatta sivuutetaan kauriinsilmäisen Freida Pinton osuus tapahtumien keskipisteessä. Aina varman Brian Coxin ja ja Harry Pottereiden Draco Malfoyna tutuksi tulleen Tom Feltonin barbaarisia roolihahmoja on helppo vihata. Mo-cap-tekniikalla digitaalisesti luotu Caesar on yhtä paljon äärimmäisen taitavan näyttelijän Andy Serkisin kuin efektipaja WETAn luomus, jolle jo Klonkkuna ja King Konginakin tutuksi tullut brittitulkki antaa olemuksen ja sielun.

Patrick Doylen sielukas musiikki kehystää Wyattin vauhdikasta, mutta myös koskettavaa ja ajatuksekasta elokuvaa hienosti. Primitiivisiin lyömäsoittimiin luottava kokonaisuus jyskää viidakkotunnelmissa ja onnistuu mukavasti kartoittamaan sekkujemme sielunmaisemaa. Aloituksen The Beginning ja sitä seuraavat Bright Eyes Escapes sekä Caesar Protects Charles ovat hyviä esimerkkejä Doylen ymmärryksestä naynsseille ja terävän nuottikynän tehosta. Mahtipontinen ja dramaattinen toimintateema Golden Gate Bridge on yksi soundtrackin ehdottomia kohokohtia, kuten on myös finaalin viiltävän kaunis ja upea Caesar`s Home.

Yhteenveto
Rehellinen ja tarkoituksenmukainen reboottaus erään aikamme tulkituimman tieteistarinan synnystä menee vaivatta kesän 2011 toimivimpien suurelokuvien joukkoon.