Elokuva
Pohjoismaisesta ja osin myös englantilaisesta mytologiasta ja kansantaruista aineksia ammentaneet filmatisoinnit ovat usein saaneet elokuvateollisuudessa B-luokan leiman ja päätyneet suoraan videolevitykseen. Studioiden mielestä viikingit, hirviöt, vedessä asuvat jumalat ja taikaesineet ovat olleet puhdasta esiteinifantasiaa, ellei tekstiä ole kirjoittanut itse herra J.R.R. Tolkien. Samasta syystä tarustot ovat päätyneet kohdeyleisön tarpeita ajatellen suoraviivaisen hurmeisiksi toimintarainoiksi. Robert Zemeckis osoittaa kuitenkin elokuvallaan Beowulf (2007), ettei moninkertaisesta budjetista ja ammattitaitoisemmasta tuotantotiimistä huolimatta ole syytä poiketa ennalta määrätyiltä poluilta.

Muinaisenglanniksi kirjoitettu ja sittemmin Englannin kansalliseepokseksi nostettu sankariruno Beowulf ajoitetaan eri tutkimusten mukaan 700- ja 1000-lukujen välille. Eeppisessä tarussa voimiensa testaamiseksi maailman ääriin matkaava geaattilainen Beowulf saapuu daanien maahan aikeinaan pelastaa valtakunta sitä terrorisoivilta pedoilta. Käsikirjoitusta on filmatisointia varten maustettu Neil Gaimanin ja Roger Avaryn lisäämillä muutoksilla alkuperäistarinaan. Beowulf on puhtoisen sankarin sijaan inhimillisempi henkilö vikoineen, haluineen ja valheineen, mikä tekee hahmosta syvällisemmän ja jossain määrin jopa traagisemman luomuksen kuin proosainkarnaationsa. Bitti-Beowulfille puheen antava Ray Winstone saa miehisen matalalla äänensävyllänsä tuotua hahmoon vielä tarvittavat pienet nyanssit, jotka avittavat aukaisemalla synkän sankarin sielunmaisemaa.

Päähahmon lisäksi muutoksen tuulet on saanut kokea myös varsinainen tarina, johon Gaiman-Avary-kaksikko on lisännyt niin pieniä kuin vähän suurempiakin muunnelmia. Perusteluiksi historiallisen lähteen muokkaamiselle ovat käsikirjoittajat sanoneet olleen sen epäluotettavuus. Beowulfin todellinen alkuperä on tosiaan vaikeasti ajoitettava, ja luultavammin se on alkujaan ollut puhein ja lauluin kerrottu tarina muinaisista sankareista ennen runomuotoon päätymistä. Elokuvan kannalta tehdyt muutokset palvelevat tarinaa lisädramaturgialla ja jouhevammalla kerronnalla. Runossa selkeästi erillään oleva viimeinen osuus on filmatisoinnissa saatu järkevämmäksi, ja pienet detaljit muun muassa kristinuskon ja daanien mailla kauhua lietsovien petojen keskuudessa ovat perusteltuja muokkauksia alkuperäistarinaan ilman päälleliimauksen tuntua.

Alkuperäistekstin muokkaamisen lisäksi Zemeckiksen Beowulf poikkeaa aiemmista filmatisoinneista toteutustavaltaan. Ohjaajan edellisen teoksen Napapiirin pikajunan tavoin liiketunnistimin varustellut näyttelijät on siirretty täysin digitaaliselle pohjalle ainoastaan äänenä ja liikkeinä. Bittimuodoin koristellut näyttelijät ovat nykytekniikan turvin kiitettävän omannäköisiä, pois lukien tarkoituksellisesti sankarillistettua nimikkohenkilöä. Näyttelijöiden ilmeiden ja eleiden kaappaus karaktääreihin huokuu luonnollisuutta, vaikka hahmoista tietty inhimillisyys uupuukin. Yksityiskohtaisuus niin hahmoissa kuin lavasteissa on häkellyttävä, ja ellei elokuvan värimaailmaa olisi tahallisesti muokattu synkän fantasiamaiseksi, voisi ajoittain vannoa katsovan aidosti kuvattua materiaalia.

Digitaalisuudella on kuitenkin kääntöpuolensa. Kauniin annin vastapainoksi hieman muovimaiset hahmot menettävät sielukkuutensa, mikä nakertaa elokuvan dramaturgista kerrontaa. Vaikka elekieli on luontevaa ja luonnenäyttelijöiden tulkinta lahjakasta, ei bittikasvoilta välity samanlaista tunnelatausta kuin aidoista näyttelijöistä. Winstonen traagisen tummasävyinen ote omaan hahmoonsa tuntuu ainoastaan äänessä. Saman kohtalon kokevat elokuvan muutkin hahmot, etunenässä Robin Wright Pennin ja Crispin Gloverin tulkitsemat Wealthow ja Grendel. Kun hahmoihin ei saa toivottua tarttumapintaa, menetetään elokuvassa myös valtaosa sen tunteisiin vetoavimmista piirteistä. Gaimanin ja Averyn piristäessä alkuperäisteosta nimenomaan näiltä osin, jäävät lisätyt vivahteet hahmoissa ja tarinassa ikävästi keinotekoisuuden alle.

Käsikirjoittajien muutoksista huolimatta Beowulf on pohjimmiltaan edelleen sankarieepos. Pääpaino on nimekkäästä tekijätiimistä piittaamatta samaisen hurmeisessa toiminnassa, joiden pohjalle lukuisat B-luokan fantasialeffatkin on rakennettu. Beowulf on vain astetta koreammalla ulkoasulla varustettua B-luokan poppariviihdettä, mikä ei alkuihastelun jälkeen sytytä yhtään sen enempää kuin sen heikompibudjettiset kaiffarinsakaan. Toimintakohtaukset ovat ainoastaan visuaalisia taidonnäytteitä, eivätkä villit kamera-ajotkaan pysty peittämään heikompitasoisia ja tuhanteen kertaan nähtyjä taistelukoreografioita. Toteutustavan suomien mahdollisuuksien ollessa käytännössä loputtomat, on toimintakohtaukset vesitetty harvinaisen tylsiksi seurattaviksi.

Tekniikka
2.40:1-kuva on yhdellä sanalla sanoen uskomaton. Täysdigitaalinen kuva on synkkää väriloistoa aisteille, eikä se häpeä millään osa-alueella. Yksityiskohtien tarkkuus on häkellyttävä niin ympäristössä kuin ihmisissäkin, eivätkä detaljit heikkene edes heikossa valaistuksessa. Mustan taso on erinomainen, mikä saa elokuvan useat soihduin valaistut kohtaukset näyttämään upeilta. Kuvasta ei löydy juuri lainkaan artefakteja tai muitakaan yleisiä virheitä, vaan se on kaikin puolin puhdasta AAA-tason demomateriaalia.

Dolby Digital 5.1 - sekä Dolby TrueHD -raidat eivät jää kuvan varjoon. Elävä äänimaailma pääsee täysiin oikeuksiinsa jylhästi jylläävien tehosteiden ja mahtipontisen orkesterimusiikin lomassa. Tilakanavat ovat aktiivisessa ja äärimmäisen monipuolisessa käytössä, matalien taajuuksien vavisuttaessa huoneistoa kiitettävällä sykkeellä toimintarikkaissa kohtauksissa. Aivan kuten kuvakin, on Beowulfin soundimaailma ehtaa demokamaa.

Lisämateriaali
Lisämateriaaliosion avaava A Hero’s Journey (25:09) käy varsin perusteellisesti lävitse tekniikan nimeltä motion capture, ja kuinka sen avulla tehtiin Beowulf. Dokumentti seuraa näyttelijöiden toimia ja mietteitä heille uudenlaisesta näyttelytavasta varsin yksityiskohtaisesti, mutta astetta syvemmälle sukelletaan Beowulf: Mapping the Journey (22:05) -sisardokumentissa. Se on jaettu pienempiin segmentteihin, jotka käyvät läpi tiettyjä liiketunnistinkuvauksessa vaadittavia aspekteja. Kokonaisuudessaan nämä kaksi yhteiskestoltaan vajaan tunnin mittaista dokumenttia sisältää reilun annoksen informaatiota motion capture -tekniikan saloista.

Loput levyltä löytyvät ekstrat ovat kestoltaan hieman lyhkäisempiä ja infoarvoltaan aavistuksen verran heikompia. Origins of Beowulf (5:13) käy nimensä mukaisesti lävitse alkuperäistarinaa sekä käsikirjoittajien tekemiä muutoksia siihen. Art of Beowulf (5:25), Beasts of Burden (6:56) ja Creating the Ultimate Beowulf (1:59) siirtävät fokuksen elokuvan kuvalliseen puoleen. Kaksi ensimmäistä koostetta käy läpi lavaste- ja hirviösuunnitteluja niin haastattelujen kuin kuvienkin voimin, kun viimeinen lyhyt ohjaajan haastattelu selventää miksi elokuva-Beowulf ei näytä lainkaan näyttelijä Ray Winstonelta. Dokumenttien lisäksi levyltä löytyy ylimääräisiä kohtauksia (11:31), jotka ovat raakaversioita ilman kunnollisia animaatioita.

Yhteenveto
Beowulf on teknisenä taidonnäytteenä katsomisen arvoinen kokemus, mutta valitettavasti samainen tekniikka osoittautuu sen riippakiveksi. Digitaaliset hahmot eivät synnytä samanlaista tunnelatausta kuin aidot ihmiset, mikä latistaa Gaimanin ja Avaryn sinänsä mielenkiintoisia lisäyksiä alkuperäistarinaan.