Elokuva:

"The only reason this city's here is because they built it with bullets!"

Kenellepä ei maistuisi kunnon kyttäleffa aika ajoin? Viime vuodet ovat viestineet pienoista poliisielokuvien uudelleenheräämistä. Elokuvista nauttiva yleisö on saanut eteensä muutamia erittäin tasokkaita kyttäpätkiä, alkaen vaikkapa Antoine Fuquan Training Day -elokuvasta. Nyrkkisääntönä on pitkälti toiminut yksinkertainen yhtälö: mitä pahempi poliisi - sitä parempi elokuva. Ron Sheltonin ohjaamassa, 90-luvun alkuun sijoittuvassa Dark Blue -elokuvassa pahuus pääsee todella valloilleen, koko Los Angelesin kaupungin voimin. Näppärästi Rodney King -oikeudenkäynnin aikajaksolle sijoitettu elokuva on karu ja säälimätön kuvaus korruptoituneesta poliisilaitoksesta, jossa likavesi valuu arvoasteittain alaspäin.

Eldon Perry (Kurt Russell) on vanha poliisivoimien kehäraakki, joka ratkoo rikoksia Los Angelesin hikisillä kaduilla keltanokka-parinsa Bobby Keoughin (Scott Speedman) kanssa. Viinaan menevä Perry on malliesimerkki työmoraalinsa menettäneestä pitkäaikaisluuserista, joka taikoo tyhjästä tarvittavat asiakirjapaperitkin jos tapaus sitä vaatii. Keough taas on sinisilmäinen poliisin alku, jonka ajatusmalli oikeudenmukaisesta ja rehellisestä poliisityöstä rapisee päivä päivältä, rikos rikokselta.

Parivaljakon jalkoihin heitetään merkityksetön kioskiryöstön tutkinta, jonka syylliset voidaan napata arpaa heittämällä poliisin rekisteristä. Tutkinnan edetessä pinta alkaa kuitenkin rakoilemaan ja miehet seisovat keskellä salaisuuksia ja mellakkaan puhkeavaa enkelten kaupunkia. Juonen tiivistyessä ja salaisuuksien selvitessä vain yksi asia on varma; kun tuomionpäivä laskeutuu Los Angelesin likaisille kaduille - kaikki saavat osansa.

Dark Blue on hyvin kyyninen ja epätoivon täytteinen kuvaus. Elokuvan parhaimpiin oivalluksiin lukeutuu ehdottomasti elokuvan sijoittaminen 1992-vuoden todellisiin tapahtumiin. Katumellakat ovat erittäin vakuuttavan näköisiä, vaikkakin 90-luvun ympäristön ja tunnelman luominen onkin jäänyt paikoitellen ikävästi puolitiehen. Los Angelesin asfaltinkatkuiset kadut luovat ihanteellisen ympäristön vaikuttavalla kaupunkikuvaukselle. Ohjaaja Ron Shelton tekeekin mallikasta työtä yhdessä kuvaajansa Barry Petersonin kanssa. Ilta-auringon värjäämät kadut on liitetty vaikuttavasti tummanpuhuvaan teemaan.

Elokuvan näyttelijät tekevät vakuuttavaa työtä kautta linjan. Vanha konkari Kurt Russell saa elokuvan keskeisimpään hahmoon tarvittavaa syvyyttä ja luo Eldon Perrystä monitasoisen ja ristiriitaisen henkilöhahmon. Felicity-sarjasta tuttu Scott Speedman tekee ehkäpä yllättävänkin hyvää työtä ja miehen käytös rikospaikoilla kaikessa neitseellisyydessään tuo tylyyn tarinaan ja henkilöhahmoihin mukavaa tasapainoa. Aina yhtä mainio ja usein niin sympaattinen Brendan Gleeson on saanut tällä kertaa roolihahmokseen varsinaisen limanuljaskan, jota mies tulkitsee puistattavan antaumuksellisesti. Myös massiivinen kovanaama Ving Rhames tekee hienon hillittyä työtä. Elokuvan sivuosissa nähdään myös rap-artistit Kurupt ja Master P, joista jälkimmäinen olisi voinut jättää 2000-luvun aurinkolippansa ja hikipantansa miljoona-asuntonsa vaatekaappiin.

Elokuvan heikoin lenkki on käsikirjoitus. Tarinalla on liian paljon annettavaa. Lukuisiin henkilöhahmoihin ja heidän taustoihinsa keskittyvä elokuva on turhan ahdetun tuntuinen kun mukaan liitetään vielä varsinaiset tapahtumat ja juonikuviot. Elokuvan käsikirjoitus on tehty James Ellroyn kyhäilemän tarinan pohjalta. Alunperin tarina sijoittui 60-luvun Wattsin mellakoihin, mutta päivitettiin jo vuonna 1992 nykyiseen muotoonsa budjettikysymysten vuoksi. Varsinaisen käsikirjoituksen on tehnyt David Ayer, jonka kynällisiin tuotoksiin kuuluu myös Training Day -elokuvan käsikirjoitus. Tekijätiimi oli siis kaikkea muuta kuin onneton, mutta pientä hillintää ja rajausta tarina olisi ehdottomasti kaivannut.

Dark Blue on puutteistaan huolimatta mainio poliisileffa, joka nousee vakuuttavien näyttelijöidensä sekä muutamien hyvien oivallusten myötä tusinajännäriä korkeamalle jalustalle. Taustalla kalvaa kuitenkin lohduton tosiasia - elokuvasta olisi löytynyt potentiaalia huomattavasti paremmallekin tekeleelle.

Kuva:

Elokuvan kuva (2,35:1 anamorfinen) on päällisin puolin komeaa katseltavaa, mutta pikkuvikoja silti löytyy. Kuva on paikoitellen kauttaaltaan hieman rakeinen ja tummat pinnat elävät hitusen. Kovin suurista ongelmista ei ole kuitenkaan kysymys. Värimaailmaltaan hieno elokuva on erittäin näyttävän näköinen. Elokuvan nimen mukaiset tummansiniset pinnat ovat kaiketi saaneet osansa myös rappiosta.

Ääni:

DVD:ltä löytyy Dolby Digital 5.1 -raidan lisäksi myös DTS-äänet. Äänet toistuvat mallikkaasti ja monikanavajärjestelmääkin on käytetty rohkeasti äänimaailman elävöittämiseksi. Dialogi toistuu selvästi, vaikkakin repliikit kuulostavat ääniraidalla paikoitellen hieman päälleliimatuilta. Kokonaisuudessaan äänimaailma on erittäin dynaaminen ja Los Angelesin katumellakka kaikkine meluineen kuulostaa vakuuttavalta.

Elokuvan tunnelmallisen musiikin on säveltänyt mainio Terence Blanchard, joka on säveltänyt musiikkia muun muassa lukuisiin Spike Leen elokuviin. Saksofonintäytteinen musiikkiraita verhoaa palavan betonihelvetin hienoon unenomaiseen tunnelmaansa.

Lisämateriaali:

DVD:ltä ei kovinkaan ruhtinaallisesti lisämateriaalia löydy. Interviews-osiosta löytyy neljän päänäyttelijän sekä ohjaajan promootiohaastattelut. Ensimmäisenä äänessä oleva Kurt Russell innostuu puhumaan roolihahmonsa ohella omista mielipiteistään rikoksien hillitsemisestä ja esittää hyvinkin rohkeita päätelmiä hiljentäen jopa haastattelijan, joka esittää kaikille poikkeuksellisen hyviä kysymyksiä. Peruskysymyksien lisäksi haastattelija utelee näyttelijöiltä heidän omia mielipiteitään mellakoista ja poliisivoimista. Haastattelut kestävät noin kymmenen minuuttia per henkilö.

Lisäksi levyltä löytyy trailereiden ohella sekava B-roll (18:40), joka sisältää monin paikoin hyvinkin epämääräistä materiaalia kuvauspaikoilta. Miltei 20 minuuttia heiluvan kameran seuraamista saa helposti painamaan pikakelausta.

Yhteenveto:

Dark Blue on mielenkiintoinen ja mainio poliisielokuva, mutta ei onnistu pääsemään puutteitaan pakoon. Vahvat näyttelijäsuoritukset ja säälimätön tarina tekevät elokuvasta kuitenkin erittäin tervetulleen tekeleen poliisielokuvien tarjontaan. Kyttäleffojen ystäville elokuva lienee täyttä rautaa, mutta tarjoaa se oivaa viihdettä myös monipäisemmällekin yleisölle. DVD on laadultaan varsin hyvä, vaikkakin kuva jättää aavistuksen verran parantamisen varaa.