Elokuva
Kadun varjoisalla puolella vuonna 1948 syntynyt Henry ”Remu” Aaltonen (Eero Milonoff) etsii paikkaansa yhteiskunnassa, mutta verenperintönä romanien liikkuvan luonteen saanut nuoriherra tuntuu ajautuvan koko ajan enemmän kahnauksiin arkielämän pikkusääntöjen ja niitä haukkana vahtivan virkavallan kanssa. Aaltosten suvun rasitteena on aina ollut kurja kierre, ja tuo murheellinen matka viinan kirojen kautta vankilaan ja väkivaltaiseen kuolemaan tuntuu olevan polttomerkitty Remunkin kohdalle. Rapakon takaa tulviva rytmimusiikki ja varsinkin sen puhtain muoto, rock & roll, saavat kuitenkin aikaan herätyksen. Konetuliaseen nopeudella kummallista kieltään papattava Remu hankkii rummut ja opettelee lyömäsoitinten aakkoset, mutta pääkaupunkiseudun muut nousevat orkesterit katsovat rankan katujätkän mainetta kantavaa kovapäätä karsaan eikä tilaisuutta kykyjen näyttöön tunnu löytyvän. Samaan aikaan pikkurikokset kasaantuvat suuremmaksi vyyhdeksi, ja häkkihän siinä lopulta heilahtaa. Mutta kiven sisässä ei kun sisu kasvaa ja loppujen lopuksi ensimmäinen suomalainen superbändi, Hurriganes, saa horjuvan alkunsa. Silkalla sinnikkyydellä ja luolamiesmäisellä käytöksellään Remu potkii yhtyeensä kiitoradalle, ja kun miehitykseksi vakiintuu trio, jossa paikkansa ottavat kitaristi Albert Järvinen (Jussi Nikkilä) ja basisti Cisse Häkkinen (Olavi Uusivirta), alkaa kotimaisessa musiikkimaailmassa ihan uusi aikakausi.

Ohjaaja JP Siili on ollut liiankin kiinnostunut Remun mutkaisesta matkasta kiertoradalla, kuin itse orkesterin edesottamuksista ja meille sen oikean Ganesin kanssa kasvaneille leffa tyytyykin, rokkaamisen sijaan lähinnä valkopyykkiin ja henkilöpalvontaan. Musiikilla on muutenkin silkka sivurooli, vaikka juuri siitähän tässä kaikessa on kysymys. Käsikirjoittaja Antero Arjatsalo on Pentti Kasurisen alkuperäisidean pohjalta lähtenyt tekemään Remusta koko kansan sankaria, 1/4-tahtiin takovan sydämen omistavaa reissujätkää, jota ei pysäytä edes oman lapsen syntymä saatikka vankilan muurit. Särmikkään päähahmon varjoon jäävätkin sitten kaikki muut, vaikka varsinkin Häkkinen ja Järvinen olivat enemmän kuin olennainen osa Hurriganesin soundia ja menestystä. Ohjaajan vakikuvaaja Jarkko T.  Laine on kakkoskamerassa häärineen JP Passin kanssa tavoittanut kuitenkin lava-aktien hikiset tunnelmat ja backstagen viinavirtojen huuhtomat seksisessiot aidon tuntuisina, ja muutenkin tekninen puoli on Ganesin kuvioissa mukavammin hallussa kuin kokonaisuus. Ajankuva on onnistunut ja kekseliäimmillään kuvakieli innovatiivisen leikkisää, kuten nokkelasti nikkaroitu montaasijakso animoidun Remun hyppelyistä eri bändien välillä todistaa.

Näyttelijöistä parhaiten keikkansa klaaraa suurella sydämellä esikuvansa maneerit omaksunut Eero Milonoff, jonka poskettomat, Remun ikiomaa viidakkoenglantia ja sangen symbolista suomea sekoittavat puhetulvat kuulostavat uskomattoman aidoilta, unohtamatta timantintarkkaan omaksuttua, tempoa surutta kiilaavaa soittotekniikkaakaan. Jussi Nikkilän Alppu jää lähinnä peruukkirooliksi, missä on riittänyt pelkkä ulkoinen samankaltaisuus originaalin kanssa eikä sen enempää tarttumapintaa hahmoonsa saa Olavi Uusivirtakaan, jonka Del Monte Häkkinen jää karikatyyriksi hänkin. Sivurooleissa Hissu Hietalahti on umpikliseinen poliisi, Minttu Mustakallio tomera äiti Aaltonen ja Reino Nordin menneisyydestä haamuna ilmestyvä, kaiken pahan alkujuuri Heka. Kuriositeetteina todellisesta musiikkimaailmasta kuvissa piipahtavat myös mm. Jope Ruonansuu ja Martti Syrjä.

Soraääniä rennon rockretkueen reissukuvaan tuo päällekäyvä product placement, tuote-esittely, joka pahimmillaan heittelee dialogiinkin nykypäivän tuttuja sloganeita. Myös näyttelijöiden itse soittama musiikki olisi saanut vaihtua Hurriganesin originaalin tykitykseen, sillä 1974 julkaistu läpimurtoalbumi Roadrunner on soundimaailmaltaan vieläkin yksi härmässä parhaiten tuotetuista sävelteoksista. Leffa kun ei parhaimmillaankaan rokkaa niin kuin sen pitäisi.

Yhteenveto
Mistään nostalgiatripistä ei siis pikkuisen vaisuksi jäävän Ganesin tapauksessa voi puhua, vaikka Milonoff paikoin saakin valkokankaan aiheen vaatimiin liekkeihin. Mutta jos Remu ja Hurriganes eivät omaa elokuvaansa ansaitse, ketkä sitten?