Elokuva
Kaksi vuotta sitten juhlitut Las Vegasin polttarit ovat meneen talven lumia, kun rentorepe Phil (Bradley Cooper), tolkunhäivä Alan (Zach Galifianakis) ja streitti Doug (Justin Bartha) matkaavat parhaan kaverinsa Stun (Ed Helms) häihin Thaimaahan, missä odottaa malttamattomana sulkku morsio Lauren (Jamie Chung) sukuineen.
Neuroottinen Stu kuitenkin muistaa edellisen sekoilun liiankin hyvin ja on hoitanut polttarit tällä kertaa pikkubrunssina pannaribaarissa. Vaan eihän moinen sovi kavereille, jotka raahaavat miehen väkisin rantsuun ja sille kohtalokkaalle yhdelle. Ja sitten koittaa seuraava aamu saastaisessa luukussa Bangkokissa, joukosta puuttuu Stun tuleva lanko Teddy (Mason Lee), mutta paikalle on löytänyt kotikonnuilta tuttu lespaava kovanaama Chow (Ken Jeong). Kenelläkään ei mielikuvia illan tapahtumista, joten jälleen on aika aloittaa kadonneen jahti ja samalla paloina palautella edellisen ehtoon mokailuja mieleen.

Jostain kumman syystä Kauhea kankkunen (2009) oli pari vuotta sitten ämpäriälytön hitti, joka huusi jatko-osaa.
Ja kun rahan kutsuunhan on Hollywoodissa aina osattu vastata, on markkinavoimien mustasta uunista nyt pullauteuttu markkinoille yksi yhteen esikoisen kanssa duunattu hukkapätkä, omaperäisesti nimetty kohmelokomedia Kauhea kankkunen 2. Halpahintaiseen törkykomiikkaan erikoistunut ohjaaja/käsikirjoittaja Todd Phillips on vienyt varman päälle pelaamiseen uusiin mittasuhteisiin, eikä saa mitään irti edes Bangkokin kurjemmista kulmista, Thaimaan paratiisimaisemista puhumattakaan. Phillipsin, Graig Mazinin ja Scot Armstrongin käsis on kuin köyhä replika jo valmiiksi onnettomasta originaalista ja kokonaisuus noloa paitsi sen tekijöille, myös katsojille.

Pääryhmä tekee kovassa nosteessa olevan Bradley Cooperin kanssa roolinsa kuin kohmelossa, ja varsinkin äärimmäisen lahjaton kertakäyttökoomikko Zach Gallifianakis onnistuu ärsyttämään vieläkin enemmän kuin ensimmäisellä kerralla. Myös hihat sytyttävä Ken Jeong uusii roolinsa homppelihömppänä itägangsterina yhtä masentavin tuloksin. Sivurooleissa seikkailevat pienissä läpikävelyrooleissa mm. aina mainio Paul Giamatti, Jeffrey Tambor sekä jo ekassakin darrarainassa itsestään pellen tehnyt ex-pugilisti Mike Tyson. Nick Cassavetes, joka korvasi Liam Neesonin, joka oli jo aiemmin palkattu korvaamaan Mel Gibsonin, nähdään rankkasuisen tatuointitaiteilija Joen roolissa. Puolikas pojo menee leffan aidoimmalle tähdelle Crystalille, Rollariliiveihin pukeutuneelle ja röökiä vetävälle pervolle diileriapinalle, jonka roolisuoritus ylittää aitoudessaan jokaisen ihmisnäyttelijän.

Musaraidalla pääosan varastaa muista yhteyksistä tuttu musa ja Christophe Beckin lämminhenkinen ja nokkela score jätetään selkeästi lapsipuolen asemaan. Ohjaajalla on aina ollut kiusallinen taipumus käyttää lainamusiikkia yhtenä elokuvan kertojista, eikä Kauhea kankkunen 2 tuota siinä tapauksessa poikkeusta. Tapahtumia taustoittavat ainakin Billy Joel (The Downeaster), Curtis Mayfield (Pusher Man), Danzig (Black Hell), Deadmau5 (Sofi Needs a Ladder) ja Wolfmother (Love Train). Elokuvan castista ääneen pääsevät Ed Helms hippusen hilpeässä tapahtumien summauslaulussaan Allentown sekä Mike Tyson, jonka versio Abba-miesten Björn Ulvaeuksen ja Benny Andersonin musikaalista Chess napatusta hittibiisistä One Night in Bangkok tarttuu alitajuntaan kuin Aasiasta helposti hommattava tauti, ja vieläpä samoin kirvelevin oirein.

Yhteenveto
Niin törkeä rahastus, että yleensä niin absolutistisen kriitikonkin tekee mieli sanaisen arkkunsa sijaan avata pullo. Eikä krapula vieläkään ole mikään naurun asia.