Elokuva
Martalla (Anneli Sauli) on suuri huoli huuruiseen elämään mieltyneestä lapsenlapsestaan Emmistä (Jenni Banerjee) ja tämän vilunkifrendi Makesta (Sampo Sarkola), Anulla (Johanna Af Schulten) taas ikävämpi jakso elämässä tyttärensä Noran (Rosa Salomaa) kanssa, sillä perheen isällä Petrillä (Tommi Raitolehto) on paha tapa hyppiä väärin vuoteisiin. Meri (Meri Nenonen) treffailee varattua miestä, ja suuressa sairaalassa suurimmat loat niskaansa alituiseen saavat Fardusa (Maryann Guuleed) ja tämän kollega Olga (Elena Spirina) yrittävät parhaan taitonsa ja tahtonsa mukaan kestää ja sietää kynttilää molemmista päistä polttavaa duuniaan ja pahasuisia potilaitaan.

Ihan ensimmäiseksi ei puolivillaisen lastenhömpän Unna ja Nuuk (2006) ohjaajan Saara Cantellin olisi odottanut tarttuvan Kohtaamisia -elokuvan tyyppiseen hajotettuun kerrontaan, ja vielä vähemmän olisi odottanut hänen selviytyvän urakastaan loistavin arvosanoin. Mutta maailma on ihmeitä täynnä ja Kohtaamisia erinomainen elokuva, jonka soisi näkevän muidenkin kuin sen selkeimmän kohdeyleisön, naisten. Seitsemän eri naisen ja eri tarinan kautta ohjaaja muodostaa vetkuttelematta vetävän elämyksen ja kuristamatta kulkevan juonikaaren, jonka vahvuutena on loistavien (nais)näyttelijöiden joukko.

Marita Hällforsin dokumentaarinen käsivarakuvaus tuo paikoin hauskoihin, paikoin raastavan realistisiin tapahtumiin tunnetta ja aitoutta, jota ilman Kohtaamisia jäisi huomattavasti keskinkertaisemmaksi kokemukseksi.  Episodielokuvat ovat härmässä harvinaista herkkua, viimeisimpänä Jarmo Lampelan paikoin pahasti nykinyt Joki (2001), mutta Cantell on ottanut tehtävänsä vieläkin hurjemmalla haasteella vastaan, sillä jokainen elokuvan seitsemästä pienestä kertomuksesta, kestoltaan muutamasta minuutista reiluun varttiin kuvataan yhdellä otolla, ilman editointia. Tekniikka on vaatinut hurjat harjoitusmäärät, mutta työ tekijäänsä kiittää, sillä epätavallinen ratkaisu osoittautuu loppupeleissä yhdeksi elokuvan voimavaraksi. Cantellin omassa, erinomaisella dialogilla kuorrutetussa käsikirjoituksessa kohtaaminen on metafora sille pienelle ohikiitävälle hetkelle, jolloin elämä, tai ainakin sen seuraava suunta, ratkeaa.

Vuodesta 1953 (Me tulemme taas) valkokankaitamme sulostuttanut Anneli Sauli tekee liki täydellisen roolityön elämän jokaisen puolen nähneenä isoäitinä, jolla kaikesta huolimatta riittää vielä virtaa. Yleensä pelkästään söpönassuksi somisteeksi palkattu Jenni Banerjee antaa niin ikään kovemman luokan näytön niistä metodeista, millä karaktäärin nahkoihin mennään. Vaikka jokainen rooli onkin tehty ilman ensimmäistäkään kommervenkkiä, erikoismaininnan ansaitsevat vielä Yrjö Parjanne elämänsä ehtoossa aina vain kovapäisemmäksi kivettyvänä Erkkinä sekä Leena Uotila, jonka suurella sydämellä esittämä Leila voisi olla koska tahansa oikean sairaanhoitotyön mannekiinina. Summattuna Kohtaamisia -elokuvan roolitus on siinä määrin onnistunut, ettei siitä löydä heikkoa lenkkiä edes hakemalla.

Yhteenveto
Komea kotimainen ja satavarma veto ensi vuoden palkintoehdokkaita punnittaessa.