Elokuva
1960-luvun puolivälissä suomalaisella musiikkiteollisuudella meni hyvin, mutta muutoksesta soundissa tai soinnuissa ei ollut tietoakaan. Kuluttajien kuuntelutottumuksia kun manipuloivat vanhat suuret levy-yhtiöt, jotka pitivät tarkkaa lukua siitä, kuka pääsee levyttämään, ja ennen kaikkea, millaista musiikkia. Tähän rakoon syntyi Love Records, kolmen nuoren kaveruksen, rennon toimittajaplantun Atte Blomin (Jarkko Niemi), rumpali Christian Schwindtin (Riku Nieminen) ja säveltäjä Henrik Otto Donnerin (Tomi Alatalo), levy-yhtiö, joka paitsi alituiseen etsi uusia artisteja, myös antoi näille mahdollisuuden tehdä musiikkiaan kaiken kansan kuunneltavaksi. Pieni puulaaki kasvaa nopeasti merkittäväksi tekijäksi pelikentällä, nostaen esiin uusia, omaperäisiä kykyjä ja tarjoten kansalle vaihtoehdon vuosikausia keinotekoisesti listoja hallinneelle humppa- ja iskelmämusiikille, mutta samalla kolmikko astuu monopoliasemaansa leijonan tavoin suojelevien, isojen musiikkituottajien varpaille, jotka eivät kaihda keinoja ajaa Love konkurssiin.

Epäonnistuneiden Kaapparin (2013) ja Kummeli V:n (2014) jälkeen ohjaaja Aleksi Mäkelä tekee komean paluun tekijämiesten joukkoon uudella elokuvallaan Love Records - Anna mulle lovee. Love Records oli, ja on yhä, yksi tärkeimmistä tekijöistä kotimaisen kevyen musiikin historiassa, jättäen kiistattoman jälkensä kulttuurin historiaan. Konkurssiin vuonna 1979 päätyneen yhtiön kataloogi on yhä komeaa katsottavaa, se kun sainasi paljon aikaansa edellä olleita artisteja rohkeasti ja ennakkoluulottomasti. Muusikot ja bändit kuten Juice Leskinen, Hector, Dave Lindholm, Wigvam, Maarit, Mikko Alatalo, M.A. Numminen, Rauli ”Badding” Somerjoki sekä Remu & Hurriganes ovat jokainen ansainneet paikkansa kollektiivisessa musiikkimuistissamme.

Antti Pesosen tositapahtumiin pohjaava käsikirjoitus piirtää kitkeränkatkeran kuvan 1960- ja 1970-luvun musiikillisesta murroksesta, jonka julkisivujen takana käytiin kovaa taistelua tulevaisuudesta, paikoin erittäin ruminkin ottein. Aikakaudelle ominaisten nautintoaineiden kanssa sekoiluakin piisaa, mutta meininki on silti asiallinen ja kohdehenkilöitään kunnioittavaa. Päällimmäisin fiilis rennosti rullaavassa ja runsaasti huippuhyvää musaa sisältävässä leffassa onkin altavastaajia sydämellisesti sympatiseeraava ja pienen puolella, johon onkin helppo yhtyä erittäin osuvasti rooleihinsa valittujen näyttelijöiden tehdessä hyvää työtä. Mäkelän vakkkarikuvaaja Pini Helstedtin johdolla eläväinen epookki on hallussa ja rock-kronikka kulkee hyvällä sykkeellä.

Kuten oikeassakin elämässä, Jarkko Niemen mainiosti tulkitsema Atte Blom on koko porukan primus motor, musiikkia lahjakkaasti kuunteleva ja diggaileva tarkkanenä, joka kuin vahingossa loi itselleen hienon uraputken verrattomasti uusia kykyjä vainunneena tuottajana. Riku Niemisen Christian Schwindt on Blomin kanssa samanhenkinen riehusielu, biletyksestä pitävä rento rumpali, jonka ymmärrys artisteja kohtaan oli Loven menestykselle tärkeää. Tomi Alatalo rakentaa niin ikään hyvän kuvan Henrik Otto Donnerista, musiikillisesti erittäin lahjakkaasta taiteilijasta, jolle levy-yhtiön pyörittämisessä oli aina kyse korkeammista taiteellisista tavoitteista.

Alina Tomnikov on Loven nurkkiin pyörimään jäävä, levylaulajaksi halajava Anna, Pirkka-Perkka Petelius isällinen Toivo Kärki ja Jukka-Pekka Palo Finnlevyn ja Musiikki Fazerin vanhaa kaartia edustava umpikiero levymoguli Lindberg. Sivummalla seikkailevat Taneli Mäkelä ja Maija Junno Aten vanhempina, Ylermi Rajamaa Rauli Badding Somerjokena sekä Elina Keinonen Donnerin vaimona Christinana, John McGregor nähdään Jim Pembrokena. Eikä Mäkelä elokuvaa tekisi ilman Hissu Hietalahtea, joka piipahtaa tällä kerralla kuvissa valtataistelun keskiöön joutuvana ja kovia kokevana levy-yhtiöpomo Orvomaana.

Yhteenveto
Suuresti symppis ja rohkeasti rosoinen laatuleffa todellisista arjen sankareista, joiden kädenjälki näkyy ja varsinkin kuuluu yhä suomalaisessa musiikissa.