Itse elokuvan juoni jää kuitenkin monella tapaa taustalle, sillä kaikkein kiinnostavinta Goodfellasissa on seurata sen henkilöiden arkipäiväistä elämää – ganstereina. Scorsesen ja Pileggin gansterikäsitys on huomattavasti maanläheisempi ja elokuvan henkilöt ovat paljon pienempiä herroja kuin esimerkiksi Kummisetien Corleonet. Jimmy Conway (Robert De Niro), Henry Hill (Ray Liotta) ja Tommy DeVito (Joe Pesci) joutuvat itse tekemään likaiset hommat, jos haluavat asioiden etenevän ja päähenkilöiden kädet likaantuvatkin moneen kertaan tarinan edetessä. Vaikka varsinkin Pesci ja De Niro ovat saaneet näyteltäväksi aikamoisia psykopaatteja, onnistuu Goodfellas luomaan päähenkilöistään todella sympaattisen kuvan ja katsoja samaistuu elokuvan kuluessa ganstereiden elämäntyyliin ja alkaa pitää sitä jopa jossain määrin oikeutettuna, ja Henry Hillin lopussa tekemä ratkaisu alkaa kaikin puolin tuntua väärältä ja epäoikeudenmukaiselta.

Vaikka tosi-elämä onkin antanut erittäin hyvät lähtökohdat näyttelijäkaartille tehdä hahmoistaan uskottavia ja mielenkiintoisia, ei upeilta näyttelisuorituksilta silti voi ottaa yhtään kunniaa pois elokuvan vetovoiman syitä mietittäessä. Robert De Niro on jengin jonkinasteisena vetäjänä äärimmäisen uskottava kylmäpäinen johtaja, joka hoitaa ajattelupuolen. Oscar-palkinnon roolisuorituksestaan saanut Joe Pesci on äärimmäisen kuumaverinen, jopa psykopaattinen, hirvittävältä tahdilla puhuva tumppi. DeVito kuitenkin tositilanteen tullessa ampuu ensin, ja kyselee kysymykset vasta jälkeenpäin. Oikean Henry Hillin mukaan Pesci näyttelee DeVitoa lähes täydellisesti, ainoana erona on oikeastaan miesten välinen koko; Siinä missä DeVito oli oikeassa elämässä kaappi, on Pesci vain hieman yli 160cm. Päänäyttelijäkolmikon kolmas osa on Ray Liotta, jonka ensimmäisiä elokuvarooleja Goodfellas on. Liotta ei kuitenkaan mitenkään joudu kumarrella veteraaninäyttelijöiden rinnalla, vaan hoitaa varsin moniulotteisen roolinsa upeasti alusta loppuun. Itse tarina kerrotaan suurimmaksi osaksi Liotan tulkitseman Henry Hillin kautta, ja näin ollen hänet voitaisiin nähdä elokuvan varsinaisena päähenkilönä. Koko kolmikko tekee kuitenkin valtaosan kohtauksistaan yhdessä ja on vaikea nähdä mihinkään rooliin paremmin sopivaa näyttelijää kuin mitä Liotta, De Niro ja Pesci ovat.

Muutkin roolisuoritukset ovat lähes poikkeuksetta parasta A-luokkaa, erityisesti Paul Sorvino Paul Cicerona on loistava. Silti muut näyttelijät jäävät auttamatta pääkolmikon varjoon. Jotain hienoista sivuosaroolisuorituksista kertoo, että vaikka elokuvan monissa yökerhokohtauksissa Pesci hoitaa suurimman osan puhumisesta, tuntuvat muut näyttelijät olevan aina täydellisesti mukana tarinassa ja läsnä kulloisessakin kohtauksessa. Missään vaiheessa ei tule mieleen, että näyttelijät ovat paikalla tuijottamassa puolityhjää viskilasiaan vain päästäkseen nostamaan rahat pois sivuroolistaan.

Hienoja roolisuorituksia auttaa paljolti Goodfellasin upeasti kirjoitettu dialogi, jota on paljon, ja suurin osa kohtauksista koostuu oikeastaan vain ja ainoastaan henkilöiden välisistä keskusteluista, joissa varsinkin pääosanäyttelijöiden välillä kemia toimii moitteettomasti. Dialogi ei kuulosta missään vaiheessa siltä, kuin se olisi kirjoitettu etukäteen paperille. Päinvastoin, keskustelut etenevät luonnollisen tuntuisesti, eikä mukana ole lainkaan tarantinomaista hakemista, jolloin pitkistä dialogeista tulee itsetarkoitus ilman juonta eteenpäin kuljettavaa vaikutusta. Vaikka elokuvan dialogia on miellyttävä kuunnella ja se on niin ikään arkipäiväistä, vie se lähes salakavalasti elokuvan tarinaa jatkuvasti eteenpäin.

Goodfellasin käsittelemä aihe, rikollisuus noin pääpiirteittään, on erittäin vakava, eikä elokuva pelkää näyttää kolikon veren tahrimaan puolta. Tästä huolimatta ei missään vaiheessa elokuvaa tule millään lailla ahdistunutta oloa. Goodfellasia voikin pitää jopa yllättävän viihdyttävänä elokuva – vaikka sen tarina on tositapahtumiin perustuva, aiheeltaan monella tapaa traaginen ja draamaa yllin kyllin sisältävä, on elokuvan kerronnassa onnistuttu pitämään myös viihteellisyyttä yllä. Goodfellasia on mukava ja omalla, hieman kierolla tavallaan hauska katsoa, eikä katsojalla taatusti tule mieleen mennä nukkumaan ja jättää elokuvan toinen puolisko aamuksi.

Elokuvan ikä näkyykin jo jonkin verran kuvan laadussa, lähinnä pienenä pehmeytenä siellä täällä. Kuva on kuitenkin varsin hyvä ja selkeästi parempi kuin edellisessä Suomi-julkaisussa; Extrattomassa flipperilevyssä. Goodfellasin värimaailma on varsin tummanpuhuva ja kuva onneksi selviytyy varsin hyvin elokuvan monista öisistä ja hämäristä kohtauksista. Roskaisuutta on jonkin verran, mutta kutienkin hyvin vähän, eikä pikselöintiäkään esiinny.

Kaiken kaikkiaan huomattava parannus edelliseen julkaisuun ja näin ollen kuvanlaatu on vähintäänkin riittävällä tasolla.

Dolby Digital 5.1 -ääniraita on jopa yllättävän hyvä, ja se loistaa varsinkin elokuvan useissa yökerhokohtauksissa, joissa paikka herää musiikin ja takakanavista kuuluvan puheensorinan myötä eloon. Goodfellasin runsas dialogi toistuu selkeästi, eikä muussakaan äänimaailmassa ole juurikaan valittamisen varaa. Ei kyseessä kuitenkaan mikään referenssiraita ole ja tällaisessa hyvin epäspektaakkelimaisessa elokuvassa sellaista ei edes osaa kaivata.

Kommenttiraitoja lukuun ottamatta kaikki lisämateriaali on sijoitettu erilliselle bonus-levylle. Mukavana yllätyksenä kaikki lisämateriaali, pois lukien kommenttiraidat, on tekstitetty suomeksi.

Ensimmäisellä kommenttiraidalla kuullaan tekijöitä (mm. Martin Scorsese, Nicholas Pileggi, Ray Liotta), kun taas toisella raidalla juttelevat FBI agentti Edward McDonald ja Henry Hill. Molemmat kommenttiraidat ovat varsin mielenkiintoisia, kommentoiden elokuvaa luonnollisesti hyvin erilaisesta näkökulmasta. Elokuva ei pyöri kommentien aikana täysin samalla tavalla kuin normaalisti, vaan kohtauksia hypitään siten, että jollain on jotain sanottavaa kun kuva pyörii. Näin vältetään hienosti hiljaiset hetket, jotka ovat epämukavia niin katsojalle kuin varmasti erityisesti kommentoijalle itselleen.

Getting Made on jokseenkin erinomainen making of -dokumentti, jolla on pituutta puolisen tuntia. Dokumentissa on kuvamateriaalia, joka on kuvattu elokuvan valmistumisen aikoihin, mutta myös myöhemmin tätä DVD-julkaisua varten kuvattua materiaalia on mukana. Äänessä on koko tekijätiimi, Scorsesesta Robert De Niroon, Ray Liotasta leikkaajaan. Mainostamiseen ei sorruta missään vaiheessa, vaikka jonkin verran ohjaajan kehuskelua onkin ilmassa. Erittäin informatiivinen paketti kaiken kaikkiaan.

The Workaday Ganster on äärimmäisen mielenkiintoinen, mutta valitettavasti vain kymmenen minuuttia pitkä dokumentin tapainen. Siinä pääsee suurimmaksi osaksi ääneen Nicholas Pileggi ja Henry Hill ja heillä on paljon mielenkiintoista sanottavaa oikeiden gansterien elämästä ja onkin harmi, että dokumentti loppuu täysin kesken.

13 minuuttinen the Goodfellas Legecy on eniten kehuva ja vähiten informaatiota omaava dokumentti. Siinä monet ohjaajat, mm. Antoine Fuqua (Training Day), Frank Darabont (the Shawshank Redemption) ja Joe Carnahan (Narc) pohtivat elokuvan vaikutusta omaan ohjaamiseensa ja elokuvien historiaan yleensä. Valitettavasti dokumentti menee lähes puhtaaksi kehumiseksi, muutamaa mielenkiintoista kommenttia lukuun ottamatta.

Paper is Cheaper than Film on hyvin lyhyt, noin kolmiminuuttinen vertailu, jossa näytetään Scorsesen elokuvan käsikirjoitukseen tekemiä pieniä kuvia tai merkintöjä, ja nähdään kuinka nämä raapustukset ovat vaikuttaneet lopulliseen elokuvaan. Pakettiin oltaisiin saatu lisää kiinnostuvuutta jos Scorsese olisi itse ollut äänessä ja pituutta olisi lisätty.

Lisäksi toiselta levyltä löytyy teatteritraileri.

Goodfellas on elokuvana yksi parhaista alamaailman kuvauksista, joita nämä silmät ovat nähneet. Se on hyvin erityyppinen kuin mafiamaailman ehkäpä suurin klassikko, Godfather -trilogia, mutta jollain tapaa sen maanläheisempi ja täysin romantisoimaton lähestymistapa aiheeseensa iskee katsojaan kovemmin kuin Coppolan sinällään upea näkemys alamaailman kuninkuusluokasta. Toki molempien elokuvien takana olleet kirjat ovat hyvin erilaisia, joten jo tämä selittää elokuvien erilaisen lähestymistavan.

DVD-julkaisu on vähintäänkin riittävän laadukas niin kuvalta kuin ääneltään, eikä lisämateriaaleissakaan ole moittimista. Sitä ei ole mitenkään paljoa, mutta kommenttiraidat ja pari mielenkiintoista dokumenttia kyllä täyttävät tiedonjanoisen katsojan.