Elokuva

Kylmän sodan päätyttyä ja suurien aatteiden kuoltua freelancer-palkkasotureiden ammattitaito on noussut halutuksi kauppatavaraksi. Isoimman rahatukun omistajalle löytyy aina kuittaajia eikä vaara ole esteenä mahdottomillekaan operaatioille. Muulle, auringossa paistattelevalle maailmalle, varjoissa kulkevat ovat kuolleet tai kadonneet jäljettömiin.

Eräänä sateen kastelemana iltana syrjäiseen pariisilaiseen kahvilaan istuutuu joukko vähäsanaisia miehiä. Heidän valppaat silmänsä tutkivat ympäristöä etsien syytä tarttua aseeseen. Muiden asiakkaiden poistuttua ryhmä astuu takaovesta pakettiautoon, joka kuljettaa heidät väljemmille vesille, kaupungin laidalla sijaitsevaan varastorakennukseen. Vasta täällä suoritetaan tehtävänanto ja kylmäkiskoinen esittely. Alamaailman parhaista palkkasotureista muodostetun ryhmän on kutsunut koolle salaperäinen yhteys, "mies pyörätuolissa". Hän haluaa saaliikseen salkun, jonka sisältö on salainen. Vakavanaamaiseen tiimiin kuuluvat tällä kertaa entinen CIA-agentti ja toiminnan mies Sam (Robert De Niro), kalustohankintojen erikoismies ja ranskalaisen alamaailman piirit tunteva Vincent (Jean Reno), edesmenneen KGB:n dataguru Gregor (Stellan Skarsgård), vähäsanainen autonkuljettaja Larry (Skipp Sudduth) ja asehankintoja hoitava Spence (Sean Bean). Ryhmää johtaa irlantia murtava Deirdre (Natascha McElhone), joka toimii suorana linkkinä salattuun työnantajaan.

Tehtävänä on hankkia salkku ennen kuin se myydään kilpailijalle, venäläiselle ostajalle. Hommasta on suoriuduttava nopeasti ja keinoja kaihtamatta. Kun muuta ei ensialkuun kerrotakaan, syntyy ryhmän sisällä hiljaisuuden rikkova kärsimättömyys, joka aiheuttaa monensuuntaisille epäilyksille varjon. Tietovuodoille ei ole sijaa ja keikan rahoittaja haluaakin pitää tärkeät yksityiskohdat hämärän peitossa mahdollisimman pitkään. Ikuisuudelta tuntuvan odotuksen jälkeen vihreä valo syttyy lopulta ja on toiminnan aika. Rutiinikeikan luonteinen ryöstöoperaatio näyttää sujuvan suunnitelman mukaisesti, mutta mutkistuu yllättävästi, kun yksi joukosta tekee petoksen ja katoaa tavoitellun salkun kanssa omat kaupat mielessään. Selkäänpuukottamisen seurauksena on punaisella värjätty "kissa ja hiiri"-leikki, jossa panoksena on kunnia tai kuolema eikä sivullisten viaton henki ole minkään arvoinen.

Vanhasta samurai-tarusta taustansa värittävä Ronin on vuonna 2002 edesmenneen John Frankenheimerin viimeisiä elokuvaohjauksia. Tinkimättömästä ja maanläheisestä toiminnasta tunnettu ohjaaja muistetaan mm. valkokangasmenestyksistä Kovaotteiset miehet 2 - French Connection II (1975), Jäämies tulee - Iceman Cometh (1973), The Train (1964) sekä pitkän uran kenties suurimmasta huipusta Mantsurian kandidaatti - Manchurian Candidate (1962). Lukuisten epäonnistumisten ja keskinkertaisten tv-elokuvien jälkeen Frankenheimer palaa Roninin myötä omalle tunnetulle tasolleen ja luo erittäin tiiviin toimintakuvauksen. Upeasti edukseen erottuva, rosoinen ja hienostelematon tyyli sopii tarinaan eikä sotke itseään nykyaikaiseen tehosteiden yliampumaan muottiin. Elokuva muistuttaakin monella osa-alueella 1970-luvun toimintaelokuvia, joissa kokonaisuus oli kuvasta lähtien varsin harmaata ja arkista. Samaa konstailematonta henkeä ovat viime vuosina noudattaneet myös Matt Damonin tähdittämät Jason Bourne -seikkailut.

Ronin on toimintaelokuva, joka muistetaan upeista takaa-ajokohtauksista. Intensiivisen lopputuloksen saavuttaminen vaati tuotannolta yli 80 kulkuvälineen romuttamisen, puhumattakaan lukuisista lavasteista. Pariisin ja Rivieran kapeille kaduille rakennettiin kameroille mm. kustomoituja erikoissuojia, joiden yliajaminen tai kolhiminen mahdollisti aidon törmäyksen tunteen. Lisäksi illuusio vaarallisen kovaa ajavista maailmantähdistä luotiin kahden ratin ja polkimien yhdistelmällä: näyttelijän väännellessä lähikuvassa leluohjaimia, ammattikuljettaja hoiti sivusta oikean työn - aito vaara ja pelontunne olivat silti läsnä ja tämän voi huomata seuraamalla mm. Robert De Niron kasvoja hänen ajaessaan. Autolla ryskyttelyjä elokuvassa onkin varsin paljon, mutta hurjastelun hengästystä aiheuttava taso on sitä luokkaa ettei pitkiinkään kohtauksiin kyllästy.

Erinomainen näyttelijäkaarti nostaa Roninin tavallista rymistelyä korkeammalle tasolle. Robert De Niro loistaa kameleontti-tyylilleen uskollisena ja onnistuu tuomaan entisen agentin rooliin sopivasti syvyyttä. Hän on tarinassa selkeä johtaja ja mies, joka ei arvaile vaan tietää mitä tekee. Jean Reno ei petä juuri koskaan ja tälläkin kertaa hän tekee varsin vakaan työn. Renon hahmo on tosin jälleen se vakio - tarinan hyvä kaveri, johon voi aina luottaa. Stellan Skarsgård venäläisenä ex-agenttina on myös hyvä valinta. Tasaisen ammattitaitoisesti rooleistaan suoriutuva ruotsalaisnäyttelijä tuo juoneen ripauksen epäilevää ja juonivaa vivahdetta. Natascha McElhone hoitaa ruutunsa asioita salailevana ryhmän pomona kiitettävästi. Hänen roolihahmostaan voi aistia johtajuuden, jota hän yrittää itsepintaisesti korostaa ja epävarmuuden, jota hän kovasti peittelee. Sean Bean on jälleen kerran joukon surkimus, jonka ääni värisee ja otsa kimmeltää hikipisaroista. Hänen karakteerinsa yrittää olla osaavampi kuin on, mutta valitettavasti muut näkevät tämän verhon läpi. Autonkuljettajaa esittävälle Skipp Sudduthille ei ole montaa dialogia suotu. Pienissä sivurooleissa vilahtaa myös tunnettuja nimiä, jotka monet muistavat mm. 007-seikkailujen pääpahiksina - Jonathan Pryce (Huominen ei koskaan kuole - Tomorrow Never Dies, 1997) irlantilaisena yhteyshenkilönä ja Michael Lonsdale (007 ja kuuraketti - Moonraker, 1979) samurai-pienoismalleja rakentavana erakkona.

Elokuvan taustaa kuvittavaa samurai-teemaa leimaa lievä teennäisyys. Tarinan prologissa alustetaan petoksen johdosta isännättä jääneiden palkkasotureiden eli roninien tarua ja keskivaiheiden käänteiden jälkeen asiaan palataan, mutta muuten kertomus keskittyy juonen keskipisteenä hohtavan salkun jahtaamiseen. Tiettyä rikastetta aihe tuo toki mukanaan, mutta siihen olisi voinut syventyä enemmänkin. Ilman kotia tai määränpäätä keikkailevat ammattilaiset kyllä yhdistää isännöttömiin japanilaissotureihin, mutta loppujen lopuksi yhteys on melko toissijainen ja unohtuu pellin ryskyesä. 

Kuva

Alkuperäistä 2.35:1 -suhdetta noudattava kuva on ensiluokkaisen laadukasta. Yksityiskohdat toistuvat tarkkoina ilman havaittavaa reunaterävöitystä, maanläheiset värit luovat onnistuneesti kylmää tunnelmaa, kontrastit kuultavat kirkkaina ja erottelevat mustan omalle paikalleen. Kun kohinaakaan ei juurikaan näy (ei edes pimeissä kuvissa), voidaan puhua todellisesta nautinnosta. Liian harvoin näkee näin laadukasta jälkeä.

Legendaksi kasvaneita takaa-ajokohtauksia varten ammattikuljettajille rakennettiin mm. kaksi kustomoitua autoa, joita pystyi ajamaan apukuljettajan paikalta tai menopelin tavaratilaan rakennetusta ohjaamosta. Lisäksi tähtinäyttelijöiden lähikuvissa oli usein mukana hinausauto, jonka lavalla "liikkuva" auto roikkui. Kraana- tai kiskoajojen sijaan Roninissa käytettiin useimmiten Steady Cam -kameraa, joka mahdollisti kuvaajan vapaamman liikkumisen.

Ohjaaja Frankenheimer halusi Roninin näyttävän kuvallisesti mahdollisimman konstailemattomalta ja luonnolliselta. Tämän lopputuloksen saavuttamiseksi punainen väri kiellettiin elokuvasta kokonaan - sitä ei saanut olla puvustuksessa, lavastuksessa eikä edes autoissa. Täten normaalisti varsin komeat kaupunkikuvat ja rantabulevardit näyttävät poikkeuksellisen ankeilta ja tylsiltä. Ammattimaisten palkkasotureiden uskottavuuden luomiseksi myös näyttelijät puettiin massaan sulautuviksi, tavallisilla kirpputorikuoseilla.

Ääni

Äänipuoli ei häviä laadussa upealle kuvalle. Niin DTS 5.1 kuin Dolby Digital 5.1:kin pudottavat huonosti naulatut taulut seiniltä ja saavat vanhan sotaveteraanin näkemään painajaisia. Dynaaminen DTS-raita potkii 768 kbps:n voimalla todella tuhdin tuntuisesti ja päästelee kotiteatterin sisuksista referenssitasoista soundia. Tilavaikutelma on rakennettu todella esimerkillisesti ja huolella. Alati vaihtuvan ympäristön pienetkin vivahteet aistii joka solulla ja toiminnan äityessä kiihkeimmilleen sydän meinaa pysähtyä.

Aseenpaukkeet, moottorinäänet ja peltien vääntymiset nostavat matalat taajuudet tukemaan kokonaisuutta. Henkeä saa haukkoa ja penkistä pitää kiinni, sillä intensiivisyys puree kiinni ja saa isonkin miehen hikoilemaan. Dialogi toistuu ympäröivästä ryminästä huolimatta kirkkaan selkeänä eikä onneksi jää lainkaan varjoon.

Elokuvan musiikki toimii hyvin tunnelman luojana taustalla eikä erotu Ronin-teemaa lukuunottamatta. Kiihkeätempoinen lyömä-, jousi- ja puhallinsoittimien orkesteri hiljenee suvantovaiheissa kuuntelemaan surullisen duduk-huilun melodiaa. Teema on elokuvaan upeasti sopiva, mutta soi dvd-valikoissa ja lisämateriaaleissa kyllästymiseen asti.

Lisämateriaali

Erikoisjulkaisuun on kerätty kiitettävän tuhti (2h+2h) paketti lisämateriaalia. Ensimmäisellä levyllä on mukana ohjaajan John Frankenheimerin kommenttiraita ja toisella enemmän elokuvan taustaa sisältävää lisuketta. Kaikki featuret on esitetty 4:3-suhteella ja tekstitetty suomeksi.

Paketin mukana tulee myös kahdeksansivuinen lehtinen, jossa on kohtauslistan lisäksi pientä knoppitietoista faktaa elokuvaan liittyen.

Komenttiraita
Ohjaaja John Frankenheimer kertoo mitä halusi korostaa elokuvassaan ja millaista tunnelmaa tiettyihin kohtauksiin haettiin. Raita on on tallennettu muutamia vuosia ennen ohjaajan kuolemaa.

In The Ronin Cutting Room (18:09)
Leikkaaja Tony Gibbs kertoo lyhyesti taustastaan, yhteistyöstä ohjaajan kanssa sekä itse leikkauspöydällä tapahtuneista ratkaisuista. Hänen vanhan ajan tyylinen vaiston varassa tapahtuva editointinsa pyrki korostamaan elokuvan alussa runsailla lähikuvilla ilmeitä ja epäilyä. Loppua kohden tärkeimmäksi tulivat autot ja takaa-ajon intensiivisyyden rakentaminen. Suurimpana paljastuksena Gibbs kertoo, että alun perin tarinassa oli syvä romanssi Deirdren ja erään ryhmän jäsenen kanssa, mutta tämä leikattiin myöhemmin lähes kokonaan pois. Mies eksyy kokeneena alan ammattilaisena jaarittelemaan välillä sinne sun tänne, mutta pysyy enimäkseen asiassaan.

Natascha McElhone: An Actor's Process (13:22)
Elokuvan ainoa naistähti paljastaa niin omaa kuin roolihahmonsakin taustaa, kertoo kuvausprosessista, aseiden käsittelustä, autolla kaahaamisesta, muiden näyttelijöiden välisestä kemiasta ja Frankenheimerin tekniikasta ohjata. Mukavaa rupattelua, ei juuri muuta.

Composing The Ronin Score (11:23)
Elia Cmilar kertoo vaikeaksi osoittautuneesta säveltämisprosessistaan. Cmilarin saadessa Roninin tehtäväkseen oli itse elokuva jo täysin valmis (leikkaus, värimäärittely, äänisuunnittelu jne.) - siitä puuttui vain kokonaan musiikki. Alkuperäinen säveltäjä Jerry Goldsmith oli vetäytynyt projektista viime hetkellä ja sai tuotannossa aikaan pienen paniikin -  tärkeän tehoste-elementin luomiseen oli käytettävissä erittäin vähän aikaa. Normaalista tavasta (leikkausrytmi myötäilee musiikkia) poiketen säveltäjän oli luotava tunnelmaa jo valmiiksi leikatun tarinan päälle. Ohjaaja Frankenheimerilla oli onneksi selkeä visio siitä, mitä hän halusi minkäkin kohtauksen sisältävän. Erittäin mielenkiintoinen ja yksityiskohtaisia taustatietoja sisältävä informaatiopaketti.

The Driving of Ronin (14:51)
Stunt-auto -koordinaattori Jean-Claude Lagniez kertoo taustastaan, kaahailija-ryhmästään sekä vaikeuksista, joita takaa-ajokohtauksissa oli. Hollywoodin viihteestä ja sen budjetista poiketen Ranskassa kaupungin katuja voi sulkea vain muutaman tunnin ajaksi ja kuvauksien on onnistuttava usein yhdellä otolla. Kiinnostava tieto on myös se, että elokuvan kohtauksia ei nopeutettu vaan kaikki kaahailukohtaukset toteutettiin aidosti - autot todellakin lensivät Pariisin ja Nizzan kapeilla kaduilla 160-200 kilometrin tuntivauhtia. Onneksi ratin taakse päästettiin vain alan ammattilaisia (mm. Lagniez, Michel Neugarten ja Jean-Pierre Jarier), joten onnettomuuksilta vältyttiin. Vauhdinhurmainen lisä saa taustatietoineen arvostamaan jo entisestään huimaa lopputulosta vieläkin enemmän.

Filming in the Fast Lane (17:01)
Tuottaja Frank Mancuso Jr. avaa takaa-ajojen taustaa ja tutustuttaa katsojat kiihkeiden kohtauksien kameratyöskentelyyn. Mukana on myös oikeiden kuljettajien lyhyitä haastatteluja. Kiinnostava kurkistus tapaan ja tekniikkaan, joilla legendaariset "kujanjuoksut" toteutettiin.

Through the Lens (17:13)
Kuvaaja Robert Fraisse kertoo taustastaan, valaisusta, kameratyöskentelystä ja ohjaajan kuvallisista visioista. Takaa-ajojen lisäksi kohteena ovat myös lavasteet, aseet ja räjähdykset. Pientä jaarittelua, mutta tiedonmurusia voi poimia sieltä täältä.

Venice Interviews (19:50)
Päänäyttelijät kertovat näkemyksensä hahmoistaan, keskinäisestä vuorovaikutuksesta, ohjaajasta ja samurai-teemasta. Robert De Niro vaikuttaa juuri heränneeltä eikä saa suustaan ulos lähinnä kuin kesken jääviä lauseita. Jean Reno kertoo De Niroa innostuneemmin oman osuutensa, mutta sisältö on lähinnä vanhan kertausta. Melkein puolet haastatteluista varastaa Natascha McElhone, jonka osuuden olisi voinut jättää jo edellä nähdyn featuren takia pienemmäksi.

Vaihtoehtoinen loppu (1:45)
Tarjolla on tarinalle astetta surullisempi päätös, jonka pari lopullisesta poikkeavaa kuvaa eivät sinällään tee mitään ratkaisevaa muutosta suuntaan tai toiseen. Tämän version merkitys on ilmeisesti todettu turhaksi, sillä muutenkin tarinaa syventävän sivujuonen kohtalo oli lopulta leikkaushuoneen lattialle päätyminen. Vaihtoehtoisista loppunäytöksistä voidaan olla montaa mieltä - joskus ne tuntuvat paremmilta, mutta joskus ne on parempi jättää katsomatta.

Kuvagalleria (3:31)
Perinteisestä tavasta poiketen albumi käydään läpi musiikin ja zoomausten sävyttämän slide-shown kautta. Mukana on sekalainen läjä on-set ja off-set -kuvia.

Traileri (2:07)
Muutamia juonipaljastuksia sisältävä elokuvatraileri, jossa paino on luonnollisesti toiminnassa ja takaa-ajokohtauksissa. 

Yhteenveto

Ronin on valtavirrasta poikkeava toimintaelokuva, jonka kohtaloa on valitettavasti sävyttänyt lievä aliarvostuksen varjo. John Frankenheimerin vanhoja perinteitä kunnioittava tyyli on karsinut päälleliimattujen erikoistehosteiden määrän on varsin vähäiseksi, jolloin niin sanotun aidon tekemisen meininki on säilynyt. Kuuluisaksi kasvaneet kaahailukohtaukset ovat edelleen upeaa seurattavaa ja lisämateriaalista avautuva kulissien takainen tietous nostaa niiden arvoa entisestään. Samurai-teeman lievän teennäisyyden, juonen lineaarisuuden ja hahmojen pintapuolisuuden voi nostaa heikkouksiksi jos niitä lähtee hakemalla hakemaan.

MGM on todella panostanut Roninin uuteen julkaisuun ja sen laatuun. Upean kuvan ja parantuneen äänikäsittelyn saanut kahden levyn Special Edition on jokaisen toimintaelokuvan ystävän pakko-ostos ja syrjäyttää edellisen version kuin Bemari Ladan viivan kutsuessa.

Huomio: Elokuvassa esiintyy kolme James Bond -filmeistä tuttua henkilöä ja he kaikki ovat esittäneet pääpahiksia: Michael Lonsdale, Sean Bean ja Jonathan Pryce. Melkoinen yhteensattuma. 

Tuomio: Vauhdikasta toimintaa, jonka tekninen laatu on kotiteatterin referenssitasoa.