Pekka Malmikunnas (Hannu-Pekka Björkman) on menestyvä liikemies, tai niin hän antaa kaikkien, äiti Salmen ja isä Paavon (Leena Uotila ja Asko Sarkola) sekä siskojensa Helenan ja Maijan (Ria Kataja ja Armi Toivanen) uskoa. Tosiasiassa Pekka on persaukinen ja koditon konkurssin tehnyt entinen yrittäjä, jonka elämä rakentuu pelkästään valheelle. Kun Pekan vanhemmat saapuvat kylään, kulissit alkavat kaatua, mutta loppuun saakka on pidettävä kiinni varsin perisuomalaisesta luonteenpiirteestä; häpeää ei saa tuntea eikä tappioita näyttää, sillä toimitusjohtaja ei hae apua, hän yrittää, maksoi mitä maksoi. Katastrofi on valmis, kun paikalle kirjaimellisesti törmää vielä Pekan kaltainen sutki, elämänhallintaa puhumalla kauppaava motivaattori Kimmo Heinlahti (Kari Hietalahti).

Juha Lehtolan ohjaama ja yhdessä Kari Hotakaisen kanssa adaptoima Ihmisen osa pohjaa Hotakaisen menestysromaaniin, mutta jos katsoja odottaa kansansuosikille tyypillistä verbaaliakrobatiaa ja nokkelaa nokittelua, tulee elokuvan raaka realismi ja päähenkilön lohduton läimiminen yllätyksenä, vaikka tarina onkin katseenkestävä ja vaivan arvoinen. Hoo-Pee Björkmanin sydänverellä tulkitsemaa päähenkilö Pekkaa on kuitenkin vaikeaa sympatiseerata, sillä protagonistin ja antagonistin välinen raja alkaa ketaleen kieroillessa hämärtyä varsin olemattomaksi. Muutenkaan draamakomediaksi määritelty Ihmisen osa ei paljoa nauruja tarjoile, vaan pääpaino on paikka paikoin miltei sadistisessa päähenkilön rankaisemisessa.

Suvereenisti paholaisen pannussa paistuvan Hannu-Pekka Björkmanin ohella myös Ria Kataja ja Armi Toivanen tekevät kelpo vedot Pekan siskoina, joilla heilläkin on matkan varrella peiliin katsomisen paikka. Totuuden torvina nykyaikaa armottomasti peilaavassa draamassa edustavat Leena Uotilan yltiöpositiivinen äiti Salme sekä Asko Sarkolan skeptinen isä Paavo. Pirteyttä saadaan kuviin nuoren Della McCloudin esittämän 12-vuotiaan Sinin, Pekan siskontyttären muodossa, kun taas Hissu Hietalahti on, niin, Hissu Hietalahti.

Huumori loistaa poissaolollaan sarkastisesti synkistelevässä draamassa, jonka positiivisin puoli on se, että katsoja voi leffan katsottuaan huokaista, että onneksi itsellä menee sentään paremmin.