Kirjailija Frej Östman (Nicke Lignell) istuu rantahuvilassa ja miettii menneitä. Miettii, miten nuori hän (Tom Rejström) ja Rabellien ökyrikkaasta perheestä tuleva nuoruudenystävänsä Alex (Wilhelm Enckell) kasvoivat keskellä kuohuvaa 1970-lukua ja miten suuri vaikutus oli myös Alexin kapinallisella pikkusiskolla Stellalla (Sannah Nedergård), jonka kanssa Frej koki elämänsä ensimmäisen rakkauden. Maailman tuulet veivät kolmikon kuitenkin erilleen. Nyt Alexia (Pekka Strang) on puukotettu ja Frej päätyy jälleen keskelle Rabellien vihatun suvun salaisuuksia.

Perusvarman, mutta yllätyksettömän rutiinimies Claes Olssonin ohjaama, Kjell Westön 2017 julkaisemaan menestysromaaniin pohjaava sukukronikka Rikinkeltainen taivas käsittelee viittä vuosikymmentä keskushenkilönsä Frej´n kautta, joka on kuin kirjoittajansa alter ego. Suomenruotsalaisuus on, kuten aina Westön romaaneissa, vahvana läsnä, samoin kuin luokkaerot Frej´n kuuluessa työväenluokkaan ja Rabellien paremmin toimeen tuleviin.

Alkuperäisromaani on valtava mosaiikki, mutta kun palapelistä jätetään pakolla jotain pois, jää lopputulemaksi kokoelma toisiinsa sopimattomia elämänsiivuja, josta ei koherenttia kokonaisuutta enää synny. Teknisesti kelpo epookki on eläväisintä kuvittaessaan päähenkilöidensä nuoruutta, mutta kapsahtelee tasaisin väliajoin katajaan turhine tuijotusessioineen yrittäessään käsitellä aivan liian monia teemoja. Rikinkeltaisen taivaan alla maailma on täynnä rakkautta, mustasukkaisuutta, petosta, murhetta, elämää ja kuolemaa, mutta mikään tunnetila ei lopulta iske katsomoon saakka tarpeellisella teholla. Epäonnistunut ei elokuva ole, mutta se olisi voinut olla paljon parempikin, sillä Westön tarinassa on yhteiskunnallisiakin ja globaalejakin tasoja vaikka kuinka paljon.

Näyttelijöiden nimilista on tunnetuista komeljanttareista tehty, kuten Nicke Lignell, Pekka Strang ja Linda Zilliacus, tukenaan nuoreman polven Tom Rejström, Wilhelm Enckell sekä Sannah Nedergård, mutta kun aikajanalla ravataan paikoin vaahtosuista vauhtia, kaikkien motiivit jäävät enemmän tai vähemmän keskeneräisiksi. Lignell tekee kuitenkin yhden uransa parhaista rooleista, kun taas Pekka Strangin Alex jää tarinan keskiössä tyystin sivuhenkilöksi.

Paikoin sekavaksi pomppimiseksi jäävä elokuvasovitus yrittää liikaa, mutta saa lopulta aikaan liian vähän.