Suomessa tehdään tällä hetkellä tasan kolmenlaisia elokuvia. Pehmopornoa, tai kuten asia tuotantoportaan puolelta ilmoitetaan, 'nuorten elokuvia', on ilmaantunut vuoden 2000 Levottomien jälkeen runsain määrin markkinoille. Tämä ryhmä alkaa kuitenkin osoittaa selviä hiipumisen merkkejä, ja sen on korvaamassa huomattavasti perinteisempi elokuvatyyppi, draama. Keisarikunta ja Paha Maa käyvät esimerkeistä Suomi-elokuvan profiilin nostajista. Vares edustaa kolmatta ryhmää tyypillisimmillään: kun ei ole omaa näkemystä, täytyy kopioida, ja mistäpä muualta sitä pieni suomalainen elokuvatuottaja ideansa veisi, ellei Hollywoodista?

Reijo Mäen romaaniin Keltainen Leski perustuva Vareksen elokuvasovitus on paljon velkaa Hollywoodille. On makuasia, pitääkö elokuvaa puhtaana kopiona hollywoodilaisesta rikoselokuvasta, vai onko se pioneeri-elokuva suomalaisessa elokuvamaailmassa. Vares on jokseenkin ensimmäinen suuremman luokan, a-tason castingilla toteutettu toimintapainotteinen kotimainen elokuva. Lahjontasalkku pitää kuitenkin olla paksussa kunnossa, jos ei myöntäisi elokuvan olevan korviaan myöten veloissa Amerikasta peräisin oleville esikuvilleen. Vares ottaa tarantinomaiset henkilöt, ritchiemaisen leikkauksen ja kuvauksen, ja sekoittaa ne Sevenin visuaaliseen tyyliin. Mikä yllättävintä, paketti toimii.

Juha Veijonen tekee perussuorituksen Jussi Vareksena, joka ei kuitenkaan ole lainkaan niin selkeä päähenkilö, kuin esimerkiksi elokuvan mainonnan perusteella voisi olettaa. Tapahtumat eivät pyöri hänen ympärillään, vaan Vares ennemminkin ajautuu tapahtumien keskelle. Viinalle persosta ja naisongelmissa alati pyörivästä Vareksesta ei kuitenkaan saada luotua elokuvan aikana tarpeeksi kiinnostavaa henkilöä, ja elokuvan perusteella on vaikea sanoa mistä titteli 'yksityisetsivä' on lähtöisin.

Toinen päärooli on varattu järjestään jokaisessa isommassa Suomi-elokuvassa kasvojaan (ja yleensä myös rintojaan) esittelevälle Laura Malmivaaralle. Malmivaaran Eeva Sunilalla ei mene erityisen hyvin. Velkojen täyttämää elämäänsä puolustusvoimiin pakoon lähtenyt nainen onnistuu vielä omalla suostumuksellaan sekaantumaan rikolliseen peliin. Siinä missä Veijosella ei aivan tahdo riittää karisma rooliin, puuttuu Malmivaaralta ainoastaan näyttelijänlahjoja. Eri nimestä ja taustasta huolimatta Malmivaara tuntuu aina näyttelevän samaa hahmoa.

Vaikka pääkaksikko hieman pettääkin, onnistuu muu näyttelijäkaarti lähes järjestään mainiosti tulkitsemaan mieleniintoisia, joskin kliseisiä roolejaan. Antero Kraft (Jorma Tommila) on juonen kannalta elokuvan keskushenkilö. Linnatuomiota istuva Kraft sattuu tietämään Venäjän mafialta kavaltamiensa miljoonien olinpaikan. Rahoilla on monta ottajaa, mutta Kraftin henki on turvassa niin kauan kuin kenelläkään muulla ei ole tietoa eurojen olinpaikasta. Ristiriitaisen kaksikon muodostavat Samuli Edelmanin tulkitsema korruptoitunut poliisi ja tämän 'esimies' Miesmann (Jari Halonen). Halosella menee psykopaatin tulkitseminen aina välillä hieman yli, mutta kokonaisuutena hän tekee kuitenkin hyvän roolisuorituksen kylmäpäisenä, isomman luokan rikollisena.

Shown kuitenkin varastaa täysin palkkatappajakaksikko Munck (Pekka Valkeejärvi) ja Tetsuo (Kari Hietalahti), jotka ovat jokseenkin parasta mitä suomalainen elokuva on tarjonnut sitten Talvisodan. Kaksikko on kuin Pulp Fictionin Samuel L. Jackson ja John Travolta suomalaiseen kulttuurin tuotuna ja coolius on korvattu hidasälyisyydellä. Korkealla ammattiylpeydällä hommia hoitavan kaksikon kohellusta on hauska katsoa, ja vaikka puheet ovat hyvin sekavia, tulee keikka kuitenkin loppujen lopuksi aina suoritettua. Pari myös vastaa suurimmasta osasta elokuvan huumoria jo pelkällä läsnäolollaan. Munckin ja Tetsuon elämä on elokuvaa, ja heidän välinen dialoginsa myös kuvastaa tätä hienosti. Hahmot eivät ole todellisia, kunhan nyt vain ovat osa elokuvaa.

Aleksi Mäkelä on ohjannut visuaalisesti kohtuullisen näyttävän elokuvan. Kuvaus on ammattimaista, ja visuaalisen ilme on varmasti juuri sen näköinen kuin tekijät halusivatkin. Vareksen maailmassa sataa aina, ja ympäröivää elämää lannistaa muutenkin varsin tumma värimaailma ja yleinen apeus. Vares ei kuitenkaan uskalla ottaa kerronnallisesti sitä ratkaisevaa askelta kohti pimeyttä, jolla elokuvasta oltaisiin tehty äärimmäisen vakava ja myös luonteeltaan musta elokuva. Nyt mukaan on tuotu pakollinen humoristinen viinalla läträäminen ja yleinen suomi-huumori. Toisaalta vitsin vääntäminen tuo Varekseen elokuvamaisuutta, ja saa paketin tuntumaan nimenomaan elokuvalta, ei kertomukselta tapahtumista, jotka voisivat joskus oikeasti realisoitua. Tavallaan humoristisuus ja ylivedetty elokuvamaisuus on sääli, sillä olisi ollut virkistävää nähdä todella vakava ja väkivaltainen kotimainen rikosdraama.

Kerronta on sujuvaa, välillä tosin hieman liiankin sujuvaa. Ruudulle virtaavat tapahtumat ovat sinällään mielenkiintoisia, mutta ne näytetään hieman liian suoraan katsojalle, eikä varsinaista jännitystä juonen kulusta pääse syntymään. Tätä korostaa erityisesti pääosakaksikon tylsyys. Heidän kohtalostaan tulisi ilmeisesti olla kaikkein kiinnostunein, mutta tällaisenaan Vares vie huomion muiden henkilöiden tarinoihin. Elokuvan juoni ei sisällä juuri minkäänlaisia yllätyksiä, ja ne harvatkin ovat aivan liian ennalta-arvattavia. Tarinan luotisuorassa kulkemisessa on kuitenkin puolensa, sillä juoni pitää mukavasti otteessaan, ja koko elokuva etenee vaivattomasti kohti kohtuullisen toimivaa loppuratkaisuaan. Vareksen parissa viihtyy, ja se on loppujen lopuksi tärkeintä tällaisen elokuvan kanssa, joka ei edes oikeastaan yritä muuta. Valitettavasti varsinaisen loppuratkaisun jälkeiset minuutit eivät toimi oikein millään tasolla, ja hieman ennemmin ruutuun paukahtavat lopputekstit olisivat olleet toimivampi ratkaisu.

Vares on Markus Selinin tuotantoyhtiön Solar Filmsin ja tämän luotto-ohjaaja Aleksi Mäkelän yhteistyön tulos niin hyvässä kuin pahassa. Kaikesta huokuu, että elokuva on tehty kotimaisella asteikolla isolla rahalla, ja toteutus on juuri niin sliipattua kuin vain voi olla. Vares on kuitenkin studioelokuva myös pahassa. Se on äärimmäisen riskittömästi tehty. Mitään todellista pioneerihenkeä osoittavaa ei nähdä, vaan tuote on alusta asti tehty varman päälle, eikä roolituksessa, saati sitten juonessa, ole uskallettu tehdä minkäänlaisia riskivetoja. Tavoitteena on ollut kassamenestys, ja sen tekemisessä on kieltämättä onnistuttu: Vares oli vuoden 2004 katsotuin kotimainen elokuva himpun verran yli 200 000:lla katsojallaan.

Vares edustaa suomalaisten elokuvien DVD-julkaisussa ehdotonta kärkeä, ja tämä näkyy varsinkin hyvässä kuvanlaadussa. Anamorfisessa laajakuvassa ei ole roskaisuutta tai muuta elokuvanautintoa häiritsevää. Vareksen tumma värimaailma toistuu selkeästi, eikä rakeisuutta esiinny missään vaiheessa. Ainoa miinus kuvalle tulee pienestä terävyyden puutteesta. Sameus vaivaa muuten huippuluokan kuvaa.

Doldy Digital 5.1 -ääniraita toistaa dialogin ja elokuvan paljolti Suomen nimiartisteilta lainatun musiikin terävästi ja tasalaatuisesti. Vareksessa ei törmää monien kotimaisten elokuvien perusongelmaan, dialogin olemattomaan äänenvoimakkuuteen, vaan ääniraita on hyvin balanssissa. Monikanavamiksauksessa on yritetty hieman liikaa, ja ääniä kuuluu välillä liian korostetusti takakaiuttimista. Suurimman osan elokuvan kestosta miksaus kuitenkin toimii, ja kaikki kanavat saavat kontolleen juuri ne äänet mitä pitääkin. Kokonaisuus kuulostaa eheältä.

Lisämateriaalia on Suomi-elokuvien DVD-julkaisuiden mittapuulla paljon, mutta kokonaisuutena kattaus ei kuitenkaan tarjoa juuri mitään ihmeellistä, ja suuri osa extroista on luonteeltaan hyvin kaupallista. paketista puuttuu informatiivinen dokumentti tai kommenttiraita, joka olisi kertonut elokuvan teosta jotain konkreettista.

Parikymmentä minuuttinen making of -dokumentti ajaa asiansa, tarjoamatta kuitenkaan juuri mitään uutta tietoa jo elokuvan nähneille. Se välttelee täysin juonipaljastuksia, ja tämän vuoksi jää myös sisällöltään ontoksi. Kaikki pääosien näyttelijät käyvät vuorollaan esittelemässä itsensä. Harmittavasti Reijo Mäkeä lukuun ottamatta kukaan muu ei puheenvuoroa saakaan, ja koko lisämateriaalipakettia vaivaa se, että elokuvan ohjaaja Aleksi Mäkelä ei sano yhtään informatiivista lausetta.

Stuntmiehen hurja hetki ja poliisiauton voltti ovat saman kohtauksen käsittelyä, ja nämä kaksi hyvin lyhyttä pätkää olisi huoletta voitu leikata yhteen. Jälkimmäinen näyttää poliisiauton hyppäyksen useasta eri kuvakulmasta, kun taas toisessa stuntman pääsee itse hieman kertomaan suorituksestaan. Valitettavasti minkäänlaista esivalmistelua stuntille ei näytetä, eikä tietoa juuri tihku.

Reijo Mäki Vareksen jäljillä Turussa ei voisi juuri turhempi lisämateriaali olla. Lyhyt feature esittelee Vareksen kodin ulkoapäin, ja kertoo muutaman asian elokuvan päähenkilöstä. Poistettuja kohtauksia on pakettiin eksynyt muutama, ja ne ovat kuvanlaadullisesti samaa laadukasta jälkeä, kuin itse elokuvakin. Onpa mukana jopa yksi hauskakin kohtaus, jonka olisi mielellään nähnyt itse elokuvassakin. Jäminä tarjolla on traileri ja Eppu Normaalin musiikkivideo.

Vares on ristiriitainen elokuva. Jos sen tyyli olisi viety pidemmälle, ja huumoria vähennetty, olisi kyseessä saattanut olla huomattavasti kovempaa iskevä elämys. Tällaisenaankin Vares on kuitenkin toimiva elokuva, ja lukeutuu ehdottomasti kotimaisten elokuvien parhaimmistoon. Suhtaudun yleensä kovin happamasti kotimaisiin tuotantoihin, mutta on myönnettävä, että Hollywoodista imetyt vahvat vaikutteet suomalaisin maustein toimivat. Lopputuloksena on viihdyttävä rikoselokuva, jolta ei kuitenkaan kannata odottaa mitään ihmeellistä tai vallankumouksellista.

DVD-julkaisu on kokonaisuutena laadukas. Lisämateriaali on suhteellisen suuresta määrästään huolimatta varsin turhaa, eikä tarjoa juuri lainkaan tietoa itse elokuvan tekemisestä. Lähestulkoon loistava kuvanlaatu ja hyvätasoinen ääniraita kuitenkin pelastavat paljon, tarjoillen elokuvan hyvälaatuisena kokonaisuutena.