Elokuva
Helsingin pahamaineinen kaupunginosa Punavuori, tutummin Rööperi, oli 1960-luvulla viinatrokareiden kehto. Lestinheitolla teki tuhdisti tuohta ja päältä kerman keräsi isokiho Lindström (Kalle Holmberg). Katutason operaattorit Tomppa (Samuli Edelmann), Krisu (Peter Franzén) ja Kari (Kari Hietalahti) haaveilevat kuitenkin myös paikasta auringossa ja päättävät laajentaa reviiriään. Väkivaltaa kaihtamaton kolmikko ottaa hetkessä koko seudun haltuunsa, eikä ruusuiselle tulevaisuudelle tunnu olevan ensimmäistäkään estettä, varsinkin, kun ketkut hyvin tunteva poliisi Koistinen (Juha Veijonen) tulee koko ajan askeleen perässä. Ajat kuitenkin muuttuvat ja kun katukuvioon astuu viinan sijaan amfetamiini, Tomppa haluaa siirtyä nuorikkonsa Monikan (Pihla Viitala) kanssa laillisuuden paremmalle puolelle perustamalla pornokaupan. Kovat huumeet vetävät mukanaan myös kovempia rikollisia, sellaisia, kuten uuden sukupolven konna Korppu (Jasper Pääkkönen), jolle tappaminenkaan ei ole muuta kuin liiketoimi.

Yleensä niin helpolla ylettömään koheltamiseen ja tyhmään huumoriin leffansa tuuppaava Aleksi Mäkelä on nyt mies paikallaan kuvittamaan Tom Sjöbergin ja Harri Nykäsen haastatteluromaanin Rikoksen vuodet 1955-2005 pohjalta tehtyä dramatisointia. Aikuisen keskittyneesti Mäkelä nostaa fokukseen ihmiset ja antaa näille tilaa kehittyä, hyvään tai pahaan. Marko Leinon käsikirjoitus keskittyy olennaiseen, eikä turhia ylilyöntejä tahi irtiottoja pääse liiemmin sattumaan. Toki huumoriakin joukkoon mahtuu, mutta se on aidonoloista ja rehellistä, ilman päälleliimattuja yksrivisiä tai irtoherjoja. Kokonaisuus on harkitun dramaattinen, pitkiin otoksiin ja lähikuviin luottava, tunnelmaan panostava kuvaus ajasta, paikasta ja ihmisistä, jotka väistämättä jäivät uusien tuulien alle. Pini Hellstedtin oikeaoppisesti operoima kamera liitelee eläväisen epookin yllä tarkkaillen ja huomioiden, tuoden tunnetilat taiten esiin.

Samuli Edelmann tekee yhden hienon uransa komeimmista suorituksista jämeränä Tomppana, joka kaikesta niskaan satavasta ulosteesta huolimatta jaksaa uskoa huomiseen. Peter Franzénin herkillä tunnoilla tulkitsema Krisu on eletyn oloinen ressukka hänkin, narkoottiseen noidankehään joutuva epäonnen soturi, jolle kaikesta huolimatta toivoo parasta. Elokuvan koskettavin ketku on Hissu Hietalahden hienosti heittämä Mustalais-Kari, joka koulutetun koiran lailla seuraa johtajiaan, mutta ei pärjää suuressa maailmassa ilman äitiään (niin ikään hienon roolin tekevä Pirkko Mannola). Hurjin hahmo on Pekka Valkeejärven pitelemättömästi tulkitsema vanhan liiton psykopaatti Uki, jonka resepti kaikkeen uhkaan on kuuma lyijy. Solar Filmsin kultapoika Jasper Pääkkönen on sitä vastoin täysin väärässä roolissa röyhkeänä Korppuna, jonka arpinaama-maneerit ovat pahimmillaan tahatonta komiikkaa.

Kalle Chydeniuksen komea score dramatisoi, keventää ja hallitsee kohtauksia mietityllä melankolialla. Pessi Levannon orkestraatiot Chydeniuksen herkkävaistoisesti säveltämistä teemoista nousevat hallitseviksi elementeiksi ja antavat draamalle sen kaipaamaa ylevyyttä ja selkärankaa. Epookkia elävöittävät myös monet aikakauden kotimaiset helmet, kuten Jukka Kuoppamäen kuolematon Sininen ja valkoinen.

Yhteenveto
Rööperi on erinomainen alku kotimaiselle elokuvavuodelle 2009. Ajatukselle tehty ja henkilöitään sekä näiden ratkaisuja ymmärtävä krimilegenda ei vielä ole se Suomen Kummisetä, mutta ison askeleen eteenpäin on ohjaaja Aleksi Mäkelä luottojengeineen jälleen ottanut.