Elokuva
Kun arvostettua, mutta tyhjäksi käynyttä taiteilijaelämää viettänyt pianisti Timo Porola (Samuli Edelmann) löytää asuntonsa ovelta liki neljä vuosikymmentä aiemmin elämästään kadonneen isänsä Leon (Vesa-Matti Loiri), yksityiselämänsä kuralle ajaneen miehen elämä saa hetkessä uusia suuntia. Yksi niistä on pohjoinen, kun venkula faija puhuu takakireän ylisuorittajapoikansa reissulle Lappiin, missä pitäisi paljastuman kaiken, mikä on puoliorpona kolmevuotiaasta asti elämäänsä tallanneen Timon mieltä koskaan askarruttanut.

Mika Kaurismäen Tie pohjoiseen yhdistää kaksi niin elokuvissa, tv:ssä kuin levylautasillakin kansaa ihastuttanutta ikisuosikkia, moniosaaja Vesa-Matti Loirin ja vähintään yhtä lahjakkaan Samuli Edelmannin, ja tekee sen näiden kahden osalta varsin hyvin. Toinen juttu onkin nimekkään sivuosakatraan enemmän tai vähemmän vasurilla heitetyt esiinmarssit, joiden kohdalla käsikirjoitusta ei liene ollut ollenkaan. Kaurismäen ohjaus on materiaalin kokkareisuudesta johtuen tasapainotonta tunnelmien vaihdellessa holtittomasti mauttomasta komiikasta köykäisempään kompasteluun, sukeltaakseen vastapainoksi traagisempien tapahtumien ja paljastusten surun suohon.

Tie-elokuvien perinteitä kunnioittaen normaalista poikkevat tapahtumat seuraavat toisiaan katkeamattomana virtana, toinen toistaan oudompia hahmoja tavataan ja kun on musikaalisesta isä-poika-duosta on kyse, päästetään heidät myös laulamaan, Tuure Kilpeläisen bändin säestäminä. Samalla reissussa tietenkin opitaan pieniä palasia rakkaudesta, anteeksiannosta ja perhesuhteiden kaikkivoipaisesta tärkeydestä.

Loirin ja Edelmannin yhteistyötä on ilo katsoa, vaikka ensin mainitun roolihahmo onkin kirjoitettu liiankin räikeillä väreillä, Leo kun on hahmona suhteellisen kaukana realismista, enemmänkin komediasarjoista tuttu vallaton temmeltäjä ja veijari, jonka tekemisistä yksi Uunokin tunkee aika ajoin läpi. Edelmannin vahvasti ja syvältä tulkitsema Timo taas on huomattavasti aidompi henkilö, jonka mielenmuutokset ja kasvu kerää katsojan sympatiat vaivatta. Synkka on joka tapauksessa herroilla niin tanakasti kohdillaan, että jo pelkästään näiden kahden läsnäolon vuoksi käsiksen monet lepsut lapsukset antaa kiltisti anteeksi.

Sivurooleihin Kaurismäki on palkannut näyttävän joukon taitajia kotimaan tähtikartalta: Peter Franzén rokkaa kuvissa kummia kyttäävänä hevimiehenä, Aake Kalliala on kiukkuinen aisankannattaja, Kristo Salminen luuseri naapuri ja Pertti Sveholm mulkku kiinteistöhai. Naiskaartia edustavat Irina Björklund on Edelmannin ex-vaimo, Elina Knihtilä ja Ada Kukkonen miehiä, vaikka sitten isiä ja poikia, motelleissa saalistavat huijarit, Rea Mauranen menneisyyden salaisuudet tietävä femme fatale, Mari Perankoski yllärisisko MInna ja Eila Roine dementoitunut äitimuori, joka tietenkin (kid)napataan hetkeksi mukaan matkalle.

Yhteenveto
Tähtikaartilla tehostettu sukkela ja sujuva veijarointi, mutta kokonaisuutena epätasainen draamakomedia, jonka vahvin voimavara on sen suvereeni pääkaksikko.