Elokuva
Sami Luoto (Samuli Edelmann) on nelikymppinen perheenisä, joka enemmän kuin mitään muuta haluaa menestyä. Menestyä vaimonsa Sarin (Katariina Kaitue) ja teini-ikäisen tyttärensä Annikan (Kerli Kyllönen) silmissä ja taata heille puutteetoman ja yltäkylläisen elämän. Perheensä parastakin enemmän Sami haluaa kuitenkin lyödä laudalta isänsä Reijon (Aake Kalliala) ja tämän menestyksen liikemaailmassa, mutta siihen vaaditaan tuhti tukku lainapääomaa ja vieläkin enemmän onnea.

Kun maailmanlaajuinen taantuma iskee myös kotosuomeen, rakennusfirmaansa kuilun reunalla pyörittävä Sami saa huomata joutuneensa puun ja kuoren väliin, pankit eivät anna lisälainaa eivätkä työntekijätkään enää hyväksy pelkkiä lupauksia liksapäivistä. Eikä varsinkaan lyhytpinnainen duunari Jaatinen (Tommi Korpela), joka haluaa tehostaa vaatimuksiaan kättä pidemmällä. Keskelle henkilökohtaista Via Dolorosaa joutuneen Samin tueksi löytyvät vielä poliisina toimiva velipoika Santtu (Santeri Kinnunen) ja lain pimeämmällä puolella operoiva Sari-vaimon velipoika Jere (Kristo Salminen), joka on pahoissa tilanteissa erikoistunut keskustelemaan viittomakielellä, mutta spiraali pohjalle kiihtyy kiihtymistään eikä Samin epätoivoisten tekojen kavalkadi tunnu pysähtyvän ennen tuonelan tienviittaa.

Mammonassa mitattuna suomen menestynein elokuvaohjaaja Aleksi Mäkelä on tarttunut ajankohtaiseen ja rankkaan aiheeseen: Kuinka paljon on tarpeeksi ja mihin kaikkeen suomalainen mies on valmis, ennen kuin tunnustaa tappionsa. Tunnelma on harras ja takaumina kerrotussa tarinassa harkittu trillerirakenne. Marko Leinon omasta romaanistaan adaptoima Kotirauha tökkii todellisiin hermopäätteisiin ja raottaa realistisesti paitsi talouslaman aiheuttamia murheita, myös härmäläisen jässikän sielunmaisemaa: Vaikka kuinka oltaisiin perse auki, ulospäin on annettava kuva menestyksestä, eikä julkisivu saa repeillä edes silloin, kun kurimuksen piiriin joutuvat myös ystävät ja varsinkin läheiset. Kuolema ennen häpeää

Muutamasti Mäkelä kuitenkin lipeää marssirytmistä ja antaa kohtausten kasvaa liikaa erilleen. Pakotetun oloisesti mukaan liitetyt toimintajaksot vievät turhaan fokusta sivuun olennaisesta eikä jokaista teknistä ratkaisua osaa muutenkaan täysin allekirjoittaa onnistuneimmaksi ratkaisuksi. Kokonaisuuden kivijalkana Leinon tarina on kuitenkin ennen kaikkea totuudellinen ja paholaisen pannulla tirisevän Samin epätoivoiset ratkaisut paitsi uskoo, myös ymmärtää. Finaalin lämmin ja miltei satuisa ratkaisu tulee paitsi täydellisenä yllätyksenä, myös sympaattisesti huojentavana toivon pilkahduksena kaiken angstin ja ahdistuksen keskellä. Mäkelän vakikuvaajan Pini Helstedtin taitavasti tavoittama miljöö ja atmosfääri saa herkkävaistoista tukea Lauri Porran Albinonin Adagion sävelistä tunnnelmansa hakevasta scoresta.

Samuli Edelmann tekee yhden hienon uransa voimakkaimmista roolitöistä Samina, jonka kautta koko tarina nähdään ja koetaan. Monitaitoinen tulkki saa rooliinsa niin paljon tunnetta, että se tuntuu takariville asti. Santeri Kinnunenkin on pitkästä aikaa siedettävä, ja Aake Kalliala näyttää, miten mies osaa olla muutakin kuin hassu höveli. Tommi Korpela saa pieneen rooliinsa elämän epäreilusti potkimana raksaäijänä sympatiat puolelleen, mutta suosikkikoomikko Aku Hirviniemen porkkanoita mussuttava kiinteistövälittäjä tuntuu kuuluvan ihan eri elokuvaan. Kristo Salminen pullistelee tatuoituna kovanyrkkinä ja Petra Frey on Luodon poikien katkeroitunut äiti Kaarina.

Yhteenveto
Kotirauha ei ole täysi mestariteos, mutta äärimmäisen vahva ja vakuuttava näyttö siitä, että suomileffan veteraanit ovat yhä voimissaan.